Hehkutusta

Agility on järjettömän siistiä! Se on haastavaa, vauhdikasta, jännittävää, palkitsevaa, mitähän vielä? Hauskaa! Musta tuntuu, että me ollaan Iken kanssa kehitytty tosi paljon viime aikoina. Tämän viikon treeneissä oli kiva rata, jossa oli hyppyjen ja putkien lisäksi rengas, keinu ja kepit, ja sen seitsemän valssia. Tavalliseen tapaan harjoiteltiin sitä Iken kanssa osissa, ja käytiin sekä rengas että keinu pariin otteeseen yksittäisinä esteinä. Rengas oli vähän epävarma, mutta keinu meni älyttömän hyvin. Ike tuli hurjalla vauhdilla määrätietoisesti ihan keinun päähän asti, ei ollut millänsäkään rämähdyksestä vaan jäi käskystä tatsaamaan kuin vanha tekijä. Kun oltiin menty rata loppuun asti osissa, lähdettiin alusta ja tehtiin koko rata läpi (välipalkat keinun kontaktille ja keppien jälkeen), ja ONNISTUTTIIN! Tai no, okei, kyllä kepeille menossa piti vähän peruuttaa ja ottaa uusiksi, mutta ei se silti kauheasti keskeyttänyt radan virtaa. 14 estettä meille aika vaikeana ratana, ja me päästiin kaikki läpi! Ekaa kertaa rata läpi! Siis oikea rata, ei mikään ihan helppo putki-hyppy-putki-rällätys. Juhlaa! Olin muuten litimärkä hiestä, ihan näin tiedoksenne kerrottakoon.

Sunnuntaina me käytiin mökillä. Ike pääsi riesuamaan pihalla ja rannassa, ja lisäksi treenattiin frisbeejuttuja. Huomasi, että edellisestä kerrasta on vähän aikaa. Huomasi myös, että Iken tavallinen frisbeefrendi oli sivussa selkävamman takia, enkä minä tosiaankaan osannut tuurata kovinkaan taitavasti... Noh, tehtiinpä kuitenkin lähikoppeja, scootteja edestä ja takaa, pujottelua, reisivaulttia ja muutamia pidempiä heittoja. Mukana oli Hyperflexejä ja uusia Supersoniceja, ja molemmat kestivät oikein hyvin. Ovat hintansa väärtejä!

Ike on aina suhtautunut veteen suurella epäluulolla. Meinattiin nytkin mökillä lyödä vetoa siitä, meneekö Ike vapaaehtoisesti järveen vai eikö kirveelläkään, mutta ei saatu vetoa pystyyn kun molemmat olivat varmoja että se ei mene veteen, piste. Väärässä oltiin! Ike ei uhrannut asialle puolikasta ajatustakaan, vaan hilpaisi tyytyväisenä kahlailemaan rantaveteen. Siinä se sitten rallatteli edes takaisin veteen ja rannalle, ja kaivoi keppejä uppeluksista niin että kirsu pulputti. Omistajat toljottivat rannalla huuli pyöreänä. Onko se ehkä aikuistunut?

Mökkituomisina Iken mahassa oli punkki. Hei kamoon, marraskuussa! Ei olisi pitänyt ottaa punkkipantaa optimistisesti pois samalla kun vaihdoin autoon nastat alle. Liian aikaista oli. Huoh.

Tyylikästä mökkimuotia.
Oikeastihan pukeudun näin myös kaupungissa...

Lehdissä pyöriminen on parasta!

Vilvoittelua rantavedessä.

Älliä päässä ja taitoa tassuissa

Nyt on selvästi jonkinlainen ällikausi meneillään. Vaikka riemu ja riehakkuus edelleen ovat parhaat sanat kuvailemaan meidän pikku piskiä, niin halutessaan se osaa myös keskittyä hienosti. Toki se on välillä silminnähden vaikeaa, ja silloinpa olenkin aina niin ylpeä kun se onnistuu!

Toissa viikolla ihmettelimme agilityssa, että mitenkäs kaikki koirat keskittyivät niin hienosti. Yksikin treenikaveri pohti, että pitänee ajaa eläinlääkärin kautta kotiin. "Koirallani on varmaan kuumetta, se keskittyi agilityssa." Mutta joo, kahdella viimeisimmällä kerralla Ike ei karannut radalta KERTAAKAAN rälläämään omiaan, vaikka viime kerralla hallissa oli muita koiria ja rata meni ihan niiden vierestä. Olin äimistynyt. Kolme viikkoa sitten se sentään kahdesti alkuun vähän yritti koirakavereita moikkaamaan (ei tosin ehtinyt, jes jes jee, vaan kääntyi takaisin), ja vasta sitten keskittyi itse asiaan. Toissa viikolla ei nähty Ikeltä yhden yhtä pöllöilyä, mitä nyt kerran varasti lähdöstä kun olin kahden hypyn takana sitä odotuttamassa, ja tälläkin viikolla livahti vain kerran etuajassa liikkeelle. Ike on tehnyt taitavasti keinua ja puomia osana rataa, vaikka ne vähän jännittikin. Se on opetellut tosi ahkerasti ohjauskuvioita, jotka ovat olleet tehotreenissä. Molemmilla viime kerroilla se pysyi A-esteen kontaktilla kuin tatti. Se on sanalla sanoen muru!

Veikkaan, että Iken keskimääräistä rauhallisempaan käytökseen vaikutti viime viikolla maalla vietetty viikonloppu. Piski pääsi mökille hoitoon, kun omistajat lähtivät Turkuun rilluttelemaan. Virtaa oli kuulemma riittänyt loputtomiin. Kyllä sitä tosiaan ihan mukavasti oli jäljellä vielä Turussakin, kun tehtiin kyydinvaihto ja Ike pääsi maailman kivoimpien (mutta ei niin tuttujen) ihmisten seurasta maailman tutuimpien ihmisten käsiin.

Agilityradalla aivotyöhön on mahdollisesti herätellyt myös kotona aloitettu shaping-naksuttelun tehokuuri. Tähän asti Ikelle on opetettu temppuja ja taitoja houkuttelun ja naksuttimen yhteispelillä, mutta päätettiin kokeilla "puhdasta sheippausta". Ensin totutettiin Ike siihen, että se saa tarjota erilaisia käytöksiä. Sitten vähän muotoiltiin melko helppoa merkki-käskyä. Lopulta päästiin aloittamaan täysin uuden tempun rakentamista: pyrkimys on saada koira kävelemään ihmisen jalkojen välissä niin, että sen etutassut ovat jalkaterien päällä. Alkuun palkattiin siitä, että Ike astui jonkin lattialla olevan esineen päälle, kuten kirjan tai kansion. Siitä sitten pikkuhiljaa alettiin odottaa kahta tassua kyseisen esineen päälle, sitten vähän asennon pysymistä. Esinettä vaihdettiin vähitellen vaikeampaan, kuten tyynyyn, lörppään, ruokakuppiin tai kenkään. Sitten molemmat kengät laitettiin lattialle tarjolle, ja Ike oppi laittamaan kummankin tassun eri kengän päälle. Vau! Nyt ollaan jo niin pitkällä, että Ike tulee jalkojen väliin, astuu tassut kengille ja sietää sitä, että jalkaa pikkuisen nostetaan tai liikautetaan. Ja koira tykkää ihan selvästi, se on innoissaan mutta keskittynyt, ja jälkeenpäin oikein suloisen rauhallisen väsynyt. Huippupentu!

Tosiaan, Ike on yhä vieläkin minulle pentu. Se käyttäytyy niin penskasti, että ei sitä voi millään pitää aikuisena! Meidän lähiseudulle on muuttanut ihan oikeakin pentu, sellainen suloinen pikkuinen aussien pallero, uros sekin. Ollaan muutaman kerran törmätty lenkillä, ja varovasti tutusteltu lapsukaisia toisiinsa. Ike on tietysti ihan VALTAVAN innokas ja VALTAVAN suuri pikkuisen Sepin mielestä, ja tämän mielipiteensä Sepi ilmaisee tarmokkaalla pentuhaukunnalla. Sitä kiinnostaisi painia, mutta oikeasti se on sitten ihan liian jännittävää touhua kuitenkin. Jännäys johtaa haukkumiseen, haukkuminen johtaa Iken intoiluun, ja Iken intoilu johtaa taas Sepin äänijänteiden ahkeraan kehittämiseen. Voi pentuja!

Laitan tähän loppuun vielä pari videopätkää muutaman viikon takaisista agilityharjoituksista, joissa Ike olisi varmasti onnistunut vielä paremmin jos ohjaaja olisi osannut ohjata. *punastus*  Ihan vimppaviimeisenä on sitten vielä kuvia ompeluprojektista, jossa kankaan leikkaaminen olisi varmasti onnistunut vielä paremmin, jos Ike ei olisi avuliaasti tarjonnut lähitukea.

Ensimmäinen haaste oli levittää kangas...

...ja toinen haaste oli leikata se.

Fit for fun

Mis sie tarviit oikee hyvii nivelii, ni täs siul on sellaset! A/A ja 0/0, kuten kaikilla Pikipaimenen S-pennuilla (yhtä pientä kauneusvirhettä B/A lukuun ottamatta). Mahtavaa! Näillä kelpaa harrastaa!

Lonkka- ja kyynärnivelistä tuli lausunto ihan parissa päivässä Kennelliitolta. Selkälausuntokin tuli heti kun saivat paperilaskun perille, sitä kun ei voinut Omakoirassa maksaa etukäteen. Ja puhdas on selkäkin, ei välimuotoista lanne-ristinikamaa! Jee!

Toissa viikolla käytiin Vehmersalmella testaamassa, onko Ikellä taipumuksia paimennukseen, ja onhan sillä. PAIM-T Pikipaimenen Soronoo tuli reissusta takaisin hyvin kovin väsyneenä. Se on kyllä ihan mahdottoman purskahtelevan innokkaan vietikäs pakkaus. Oli hitusen vaikeuksia saada sitä aisoihin, mutta lampailla se kuitenkin malttoi kuunnella painetta, vaikka olikin ihan yli-innokas. Onneksi päästään ensi kesänä paimennusleirille, niin saadaan poika oppimaan mallista ja työssä.

Iken innokas ja impulsiivinen luonne on viime aikoina muutenkin tuottanut päänvaivaa. Nyt tuntuu, että tekisi hurjan hyvää päästä johonkin rauhallisempaan harrastukseen mukaan. Tokoryhmä olisi kova sana. Ike palkkautuu niin voimakkaasti vauhdista, että aivot tuppaavat jäädä lähtöruutuun kun piski jo pinkoo. Kaikkialla saadaan kuulla, että kannattaa harjoitella malttia. Harjoitellaan kyllä, ja ollaan harjoiteltu paljon, mutta ei se tahdo näkyä. Tai sitten se näkyy, ja Ike olisi täysin holtiton jos ei oltaisi harjoiteltu… Oli miten oli, malttiharjoituksia jatketaan.

Se rauhoittui!

On meillä mukavan lupsakka ja rauhallinen koira. Tuhisee syvää unta ja vaihtaa välillä paikkaa. Kesken lenkkiäkin se vaan lössähtää makuulleen, että emmie taijja jaksaa.

Niin?

Kyllä, se kävi tänään rakennekuvissa, ja kyllä, se rauhoitettiin röntgenin ajaksi. Niin, lääketokkuraahan se nyt nukkuu pois.

Sammui eteiseen kuin mikäkin känniläinen.

Ike heräsi rauhoituksesta yllättävän rauhallisesti. Ensin se vähän avasi silmiä ja vilkuili meitä, sitten se vastasi rapsutteluun hännän heilautuksella. Hetken kuluttua se nousi hissuksiin jaloilleen, tassutteli vähän ympäriinsä ja jäi kaapin viereen seisomaan (siitä sai himpun verran tukea, mikä oli kätevää). Kun lähdettiin lääkäriltä, Ike laskeutui ihan ajatuksen kanssa kolme porrasta katutasoon ja käveli varsin tasapainoisesti torin poikki. Auto oli parkissa ylemmällä tasolla, ja sinne vievät portaat oli aika pitkät. Olin juuri aikeissa kantaa Iken niitä ylös, kun se lähti määrätietoisesti (vaikkakin hitaasti) kiipeämään. Ei täs mitään hei, otetaan lunkisti vaan! Kotipihalla väsymys alkoi painaa, eikä Ike tosiaan kotona päässyt sitten eteistä pidemmälle ennen kuin nukahti.

Mtääh?

Kaikki meni hienosti, vaikka Ikestä huomaakin ettei se tykkää olla lääkärillä. Se antaa oikein nätisti tehdä kaikki toimenpiteet, mutta oikeasti se haluaisi vain piiloutua tuolin alle läähättämään. Sanoisin, että se ei pelkää, vaan pikemminkin jännittää.

Ikeltä kuvattiin lonkat, kyynärät ja selkä sekä tarkastettiin silmät ja polvet. Silmät ja polvet on ihan terveet, ja kaikki kuvatkin näytti eläinlääkärin mielestä oikein siisteiltä. Nyt vaan odotellaan lausuntoa Kennelliitosta. Laitan varmaan kuvat sitten tänne lausunnon kanssa.

Kävelyllä kersan kanssa

Alkusyksyn ilmat on olleet upeita viime päivinä, eikä tänään ollut poikkeus. Aurinko paistaa mutta ei paahda, on riittävän kuivaa muttei nuutunutta, eikä öttiäisiä ole juurikaan. Päätin siis lähteä nauttimaan kauniista säästä luontokävelylle kakrun kanssa. Tässä fiiliksiä.


I: Pissattaa. Saanko pissata noiden aidalle?
T: Et saa. Pissaa tonne puskaan.
I: Hö. Ei mulla sit enää oo hätä. Sä oot tylsä.

...

I: MIKÄ TOI ON!?! AARRE! MÄ HALUUN SEN!
T: Se on lehmuksen lehti.
I: Se on ihan *speshul* lehti. Mä haluun sen.
T: Ota sitten, senkin hölmö.
I: Ai se oliki vaan vanha tyhmä lehti. Emmä sitä haluu.

...

I: Jos me kisattais, ni mä voittaisin.
T: Niin, mä tiedän sen. Siks me ei kisatakaan.
I: Mä kisaan sun kanssa. Kato miten nopeesti mä ryntään!
T: Käsi irtoo. Älä rynni. Tuus tähän. Rakki.
I: Mä oisin voittanu sut.
T: Niin, mutta mä voitan sut henkisesti. Koska sinähän PYSYT siinä vierellä.
I: Sä oot niin tylsä. Mä oisin voittanu sut.

...

I: Tuolla alhaalla lorisee.

T: Se on puro. Tai tollanen kaupunkipuro.

I: Siellä on varmaan kaloja.

T: Tuskin sentään.

I: Mä jään silti kattomaan.

T: Aha. No eiköhän se riittäny. Mennään!

I: Mut mä näin hauen.

T: Siellä mitään haukia oo, ei oo mitään kaloja ylipäänsä.

I: No sit se oli rapu. Mä jään kattomaan.

...

I: Pissattaa taas.

T: Oot pissannu jo parikyt kertaa puolen tunnin aikana.

I: Pissattaa silti.

T: Eikä pissata.

I: *lirist*

...

I: Tässä on käyny joku tyttö.

T: Vai niin. Mennään!

I: ....... Tässä on käyny joku tyttö.

T: Niin. Mennään!

I: ............... Tässä on käyny joku tyttö.

T: Mennään!

...

I: Mä haluun leikkipuistoon.

T: Se on koirapuisto, ja sä haluut sinne niin paljon ettei me tasan mennä sinne.

I: Mä haluuuuuun! Piip! Tosi tosi paljon! Vinku! Sä et tiiä miten paljon mä haluun sinne! Mennään nyt! Ääääää!!

...

I: Ou mai gaad, TUOLLA ON TIPUJA!

T: Ne on sorsia. Rauhotuhan nyt.

I: Mä en näe tästä kunnolla! Mä haluun nähä kunnolla! Mä haluun! Haluun! HALUUN!

 

...

I: Jumantsuikka, tuolla on Nastja! Mun lempparein tyttökaveri!

T: Ei se oo. Nastja ei paina ees viittä kiloa, toi painaa kymmenen kiloa. Toi EI ole Nastja.

I: Kyllä mä nyt tunnistan mun pimun, hei haloo! Mä meen moikkaa sitä.

T: Et muuten mene, koska se ei ole Nastja.

I: Tyhmä, tietysti se on Nastja. Kaikki mopsit on Nastja.

T: Varmana et mene. Let's go. Ja pysyt siinä.

I: Sä oot niin julma. Sä et haluu et mulla on mitään sosiaalisia suhteita. Sä oot vaan kateellinen ku Nastja tykkää musta mut ei susta.

T: No, itse asiassa...

I: Älämölöälämölö, en kuuntele sua. Lällällällällää! (nousee takajaloilleen haikailemaan ei-Nastjan perään)

...

T: Kas niin, päästiinpäs kotiin.

I: Mulla on jano. Mä join jo kupin tyhjäksi. Anna lisää.

T: No laitetaan lisää. Oltiinhan me aika pitkään ja sun piti kauheesti rauhottua joka välissä.

(20 min myöhemmin)

I: Pissattaa.

Toheltava teini

Viimeisen viikon aikana on koeteltu kärsivällisyyttä, kun Ike keksi alkaa oikein kunnon teiniksi. Aivot nurkkaan ja menoks! Lähes kaikki on ollut vaikeaa, mutta erityisesti kaikki mihin liittyy malttaminen. Pentuajalta tuttua ryntäilyä minkä tahansa (tai ei minkään) perään on taas ilmennyt, ja hihnassa käveleminen nätisti on ihan hullun työn ja tuskan takana. Tuntuu, että koirakin joutuu taistelemaan omaa impulsiivisuuttaan vastaan. Kyllähän tämäkin tietty käy tehotreenistä, mutta väsyttää kamalasti kun oikein mikään lenkki ei ole helppo ja rento. Tänään Ike tosin näytti, että jotain on sinne kalloon painunut: kuonon vierestä lehahti lentoon varpusparvi, koira sai riemuhepulin, säntäsi pari kertaa edes takaisin, mutta länttäytyi sitten ihan oma-alotteisesti minun vasemman polven viereen istumaan ja katsoa tapitti ihan hurjan intensiivisesti. Valtava ponnistus se oli, mutta onnistui! Päästiin siitä hetken kuluttua jopa ihan rauhassa lähtemään, ja hetken meni taas lenkkeily kivasti.

Holtittomissa merkeissä vietettiin myös tämän viikon agilitytreeni. Taustalla saattoi toki painaa se, että edellisellä viikolla ei päästy paikalle ja sitä edelliset treenit meni kaikilta pipariksi järkyttävän ukkosmyrskyn takia. Noh, tällä viikolla siis tulin töistä kotiin tiistaina, ja tapasin kotoa koiran, joka oli haljeta silkasta elämänilosta. Mietin jo silloin, ettei tätä energiaa kyllä kukaan ihminen pysty hallitsemaan. Enkä pystynyt. En tosiaankaan. Saatiin maksimissaan neljä estettä peräkkäin suoritettua, minkä jälkeen pakka hajosi ja kakara hilpaisi itsekseen riemuitsemaan. Jouduin pätkimään homman piku piku lilla siivuiksi ja palkitsemaan ihan perusasioiden osaamisesta. Tuskan hiki vaan nousi, kun vuoroin pelkäsin piskin karkaavan toisten koirien luokse ja vuoroin häpesin piskin karattua toisten koirien luokse.

Eilen Ike sitten veti ässän hihasta kun omistajat oli treeneissä. Se söi kengän. Minun kenkäni. Yhden kauneimmista (ja kalliimmista) kengistä, mitä omistin. Ihan käyttökelvottomaksi se sen kalusi. Ja lisäksi raapi seinään taas uuden kolon. Kyllä kyrsi! Seiniä se on raapinut viimeksi ehkä joskus talvella, ja kenkiä narskutellut edellisenä syksynä, eikä silloinkaan kunnolla hajalle. Lisää aivojumppaa vaan pojalle, ei kai se muu auta. Eniten harmittaa se, että luulin väsyttäneeni sen ihan semihyvin ennen treeneihin lähtöä. Ilmeisestikin olin väärässä.

Kaikesta ääliöimisestä huolimatta Ike on myös aivan hurjan suloinen. Aamuisin en henno lähteä töihin, kun toinen tulee nojaamaan jalkoihin ja katselee niin palvovasti. Tai sitten se tulee hakemaan haleja: se änkeää ihan viereen eikä väistele ollenkaan vaikka likistelisin sitä ihan kunnolla.

Maltti on valt...avan vaikeaa

Syysarki on alkanut. Onpahan taas kädet täynnä hommaa. Olisi ilman koiraakin, mutta Iker tuo ihanasti oman lisänsä soppaan. Reilun vuoden ikäinen aussie, joka innostuu silmänräpäyksessä nollasta sataan ja joka on aina halukas ryhtymään yhdessä ihan mihin hommaan vaan, on ihan kiva kaveri kun tulee treeneistä kotiin rättiväsyneenä. Samaten hitaina viikonloppuaamuina se on erittäin miellyttävä moottori. Kun itse pääsee käyntiin, niin sitten on kyllä hauskaa ja palkitsevaa, mutta välillä tämä on hieman syyllistävää:

Tehdään?

Kaikenlaista ollaan tehty sitten edellisen blogikirjoituksen. Agilityssa käydään viikoittain, ja se on kyllä ihan hurjan kivaa. Yleensä Ike kuuntelee mua aivan hämmästyttävän hyvin, mitä nyt viime kerralla ulkokentälle siirtyminen tukki hetkittäin kaikki viestintäkanavat meidän väliltä. Lopputreenistä kakru oli niin väsynyt, että se keekoili ihan mitä vaan. Työllä ja vaivalla saatiin viimein taisteltua viimeinen onnistunut kolmen hypyn sarja - hypyt oli sentään ihan peräkkäin, niin olihan ne nyt vaikea suorittaa peräkanaa. Ulkokentän lisäksi jännitystä taisi tuoda ilmassa riippuva ukkosen uhka ja se, että oltiin alkutunnista kokeiltu ekaa kertaa keinua. Ike oli niin tohinoissaan, että tokkopa se tajusikaan "maan" liikkuvan jalkojen alla. Hienoja kontakteja se kyllä teki, olin aivan ylpeä.

Viikko sitten käytiin Mäntsälässä Heini Sepän luona treenaamassa koirafrisbeetä. Se on kyllä JUST Iken laji! Koira on niin täynnä virtaa, että se asettaa paineita frisbeen heittäjälle. Kauheasti pitäisi tehdä toistoja (ilman koiraa, huom!), jotta heittotekniikka olisi varma eikä hajoaisi kiireen tuntuun. On Ikelläkin kyllä vielä opittavaa, mutta lupausta löytyy. Ilmoittauduttiin heti seuraavaankin koulutuspäivään samassa paikassa. Jee! Ja videoita ollaan katsottu, ja harjoiteltu heittoja, ja Ike on harjoitellut odottamista ja rauhoittumista, ja mitäs kaikkea. Koirafrisbee on mahtavaa! Toivotaan vaan, että Iken lonkat, kyynärät ja selkä on kunnossa, niin voidaan jatkaa harrastusta ihan toden teolla. Rakennekuvat otetaan tässä lähiaikoina, sittenhän se selviää.

Eilen käytiin Sipoon koirametsässä tarpomassa sateessa ja vähän eksymässä. Tai siis ei varsinaisesti eksytty, ei se nyt niin iso paikka ole, mutta ihan tasan tarkkaan ei koko ajan tiedetty missä ollaan. Eipä haittaa, kivaa oli vaikka satoikin. Iken luoksekutsu toimi pääasiassa hyvin, mikä on kivaa, mutta olisi kivaa jos se toimisi vielä varmemmin. Toiset koirat esimerkiksi on niin innostavia, että aivot lentää heti narikkaan. Toivottavasti tähänkin auttaa se, että ollaan taas otettu tehotreeniin rauhoittuminen eri tilanteissa. Koirafrisbeekoulutuksessa nimittäin huomattiin, että ollaan oltu vähän laiskoja sen suhteen viime aikoina. Hups...

Hetken suostun poseeraamaan. Vain hetken.

Rauhoittumisen lisäksi jatketaan malttitreenejä. Ikelle on tosi vaikeaa malttaa odottaa vieressä, kun ihmiset harjoittelevat frisbeen käsittelyä. Hitusen helpommin sujuu köysilelun kanssa harjoittelu, koska köysi ei liiku ah-niin-innostavan nopeasti. Ei sekään aina onnistu, tietenkään, mutta ainakin minun mielestä Ike tajuaa jos vähän lipsahtaa. Vai miltä näyttää?

Huh hellettä!

Minä en tykkää helteestä, enkä pelkää valittaa kun sitä on jatkunut jo yli kuukauden. Koti on pätsi, jossa joutuu pitämään verhot ja ikkunat visusti kiinni muulloin paitsi yöllä. Eikä silloinkaan saa asuntoa kunnolla viileäksi, kun läpivetoa ei saa aikaiseksi ja rapussa lämpötila pysyy yötä päivää kolmenkymmenen hujakoilla. Tuuletin yrittää epätoivoisesti liikutella painavaa ilmaa, eikä ilmastointilaitetta vaan kannata ostaa. Ruokaa ei kärsi laittaa, kun hella ja uuni kuumentaa asuntoa entisestään. Ihmiset kärsii, mutta ikävintä on että viaton luontokappale on ihan naatti rassukka.

Oltiin ilmoittauduttu paimennustaipumuskokeeseen elokuun ensimmäiselle viikolle, mutta se peruttiin helteen takia. Majoituspaikka oli kuitenkin jo varattu Savosta, joten päätimme lähteä maakuntamatkailemaan. Ajettiin illalla majapaikkaan ja sieltä aamulla tapaamaan Miimiä ja Miimin koiria. Iltapäivällä sitten suunnattiin kokka kohti kotia ja oltiin yöllä perillä.

Miimin luona saimme tavata Iken isomummin Unelman sekä koko joukon tätejä ja muita sukulaisnaisia. Ikessä oli valtavan paljon isomumminsa näköä! Kyllä me ollaan sitä välillä katsottukin sillä silmällä (tavattiin nimittäin Unelma kun vasta suunniteltiin aussien ottamista), mutta luonnossa yhdennäköisyys oli päivänselvä. Kovin hyvää kuvaa ei saatu todistukseksi, koska Ike ei riemultaan malttanut olla virnistelemättä. Ja sillä on ne pystyt korvat. Ne ikuiset... Kyllä tästä kuitenkin jotain näkyy:

Isomummi ja sen lapsenlapsenlapsi

Seuraavalla viikolla Ikellä oli suuri koettelemus, kun nivusten iho tulehtui (kiitos helteelle tästäkin mukavasta lieveilmiöstä) ja kakru joutui taas eläinlääkärille. Siellä se taas kerran kellistettiin ja pallit ajeltiin ihan paljaaksi. Voi noloutta! Voi kuoleman pelkoa! Voi karmeaa kutinaa! Jälleen kerran turvauduttiin kauluriin, ettei Ike pääsisi nuolemaan itseään ja siten pitämään tulehtunutta aluetta kosteana. Saatiin myös antibioottikuuri ja antiseptistä shampoota. Pesu on Iken mielestä ikävää hommaa, mutta pillerit menee alas ihan huomaamatta, kun ne tökkäisee jauhelihaklöntin sisään. Yhtenä iltana lääke unohtui ruoan seasta, joten se piti antaa jälkikäteen. Kyytipojaksi laitettiin rahkaa. Ike nuoleskeli rahkaa tyytyväisenä, löysi pillerin, ei arvostanut sen makua vaan siirsi sen siististi ruokakupin viereen ja söi rahkan loppuun. Mutta kyllä poika on oppinut, että ruoan kanssa ei nirsoilla: rahkan syötyään se otti pillerin taas suuhun, makusteli, sylkäisi pois, otti taas suuhun ja päätti, että syödään sitten osissa kun kerran syötävä on. Niin se narskutti lääkkeen palasiksi ja nieleskeli sitten karvasta makua suustaan. Ilmeisesti pentuaikainen kylmä kohtelu äklön ekan poronlihakokemuksen kanssa on painunut hyvin mieleen. Kuppi syödään tyhjäksi kerrasta tai sitten jäädään ilman ruokaa. Ja sama pöperö on sitten kuonon alla seuraavaan ruoka-aikaan. Yhden pienen pillerin takia ei kai maksanut vaivaa temppuilla!

Tänä viikonloppuna lähdettiin sitten ihan ihmisvoimin Messukeskuksen koiranäyttelyihin. Minä olin siellä talkoissa jo perjantaina ja lauantaina, mutta sunnuntaina pääsin sitten vapaana kansalaisena kiertelemään. Kätevästi juuri sunnuntaina oli aussiekehätkin. Ei me niitä hirveän kauan katseltu, eikä edes nähty parasta aussieta kun ei ostettu lippua ryhmänäyttelyihin. Oli ne näyttelyaussiet kyllä hurjan oudon näköisiä minun silmiin! Lähinnä ihmetytti se trimmauksen määrä - aussie kun ei sinänsä ole trimmattava rotu. Erityisesti ne hännät... hei kamoon, onko siitä pakko leikellä makkaran näköinen? Kun Ike viedään syksymmällä näyttelyyn, siltä siistitään korvien ja tassujen lisäksi korkeintaan pisimmät suirut hännän juuresta ja housuista. (Yllä olevasta kuvasta voi muuten tirkistellä ensikertalaisen taidonnäytettä korvien trimmauksessa. Miimi neuvoi, minä leikkasin, ja hienot tuli! Tuon enempää en niitä näyttelyynkään tupsuta.)

Näyttelyistä vielä sen verran, että suurin osa koirista otti ihmis- ja koiravilinän ihailtavan rauhallisesti. Siinä on saanut käydä melkoisen monessa tapahtumassa totuttelemassa! Yksikin greyhound (luulisin) nukkui pääportaiden ylätasanteella ketarat levällään, vaikka ihan vieressä kulki vellova ihmismassa. Vau! Meidän intopinkeä kaikkien kaveri olisi varmaan vetänyt itsensä ihan sippiin yrittäessään suukotella jokaista ohikulkijaa...

Lomalla voi lällätellä

Kesäloman viimeinen viikonloppu on nyt. Kuinka harmillista. Loma on ollut just jees, mutta kivempaa olisi ollut, jos Ike olisi ollut toimintakunnossa alusta asti. Nyt vasta viimeisellä viikolla päästiin oikeasti hyödyntämään sitä, ettei arki kulu toimistossa. Noh, illat ovat onneksi vielä vähän aikaa vapaita, joten eiköhän tässä ehditä vielä kaikenlaista kivaa.

Iken jalka on siis jotakuinkin parantunut. Se sidotaan vielä vauhdikkaampaa tekemistä ja menemistä varten, ja hyvin on mennyt niin vapaana rällääminen kuin agility ja tottiskin. Viikko sitten oltiin maalla käymässä, ja siellä Ike riehui välillä ulkona myös ihan ilman tukisiteitä. Aika pitkään se paahtoi ennen kuin osoitti mitään merkkejä tassun aristamisesta, ja hetken levon jälkeen kaikki meni taas mukavasti.

Ike ei vieläkään ole mikään varsinainen vesipeto. Laituri oli varsin epäilyttävä: niillähän on taipumusta kadota tassujen alta aivan yhtäkkiä. (Iken omalla päättömällä hepuloinnilla pentuaikana ei ollut mitään merkitystä tapahtumaketjussa, joka johti ensimmäiseen kunnon pulahdukseen. Ei varmasti.) Saatiin odottaa aika kauan ennen kuin Ike uskaltautui tulemaan ihmisten perässä laiturin päähän. Lopulta se tuli (varpaat harallaan ja kovasti kyyristellen, mutta kuitenkin itsenäisesti eikä houkuteltuna), ja hetken kuluttua se myös rentoutui. Rohkaistuipa Ike jopa astumaan uimaportaiden ylimmälle askelmalle ja lipaisemaan järvivettä.

Vielä vähän jännittää.

Maalla oli hurjasti kaikenlaisia ihania keppejä, oksia, risuja, halkoja, pölkkyjä ja puita. Ike otti niistä kaiken ilon irti, kun ei ole koko sairasloman aikana juurikaan päässyt leikkimään kepeillä. Voi sitä riemua! Siinä tosiaan riitti vauhtia (Ikelle) ja vaarallisia tilanteita (ihmisille).

Näin iso keppi löytyi! Heilutan sitä sun naamassa, ni varmasti näet! 

Kartanonherra nauttii tiluksistaan.

Kiitsa hei ku toitte mut maalle leikkimään!

Lällättelyn lisäksi Ike on siis päässyt myös harrastuksiin. Agilityssa käytiin ensin ihan vaan harjoittelemassa rauhassa odottamista, ja vasta seuraavalla viikolla mentiin tekemään itse asiaa. Täytyy sanoa, että olin pakahtua ylpeydestä, kun Ike jäi niin kärsivällisesti odottamaan että saadaan rata rakennettua. Siinä se istui seinän vieressä kuin tatti ja seurasi luottavaisin katsein minun touhujani. Ei kiskomisia, ei uikutuksia, ei mitään! Sitten kun päästiin esteille, niin vauhti vähän häiritsi malttia, mutta saatiin silti ajatuksesta kiinni kepeillä. Rata meni aivan mahtavan mainiosti, kun siinä oli vain putkia ja HYVIN matalia hyppyjä. Ohjaustakin Ike seurasi hienosti. Onhan niissä kuvioissa tietysti vielä harjoittelemista. Takaakierto tulee esimerkiksi vielä melkoisen laajalla kaarella. (Tosin se jättää minulle sekunnin murto-osan enemmän aikaa ohjata seuraavalle esteelle, mistä tällä hetkellä vielä kiitän kauniisti. Hikistä touhua tuo agility, haastavaa ja ihanaa!) Vain kerran Ike karkasi lähdöstä, ja silloinkin suorittamaan rataa, eikä esimerkiksi toisten koirien luokse. Sain sen keskeyttämään tokan esteen (putken) jälkeen, sain sen maahan, sain sen kiltisti seuraamaan takaisin lähtöön, ja sain sen odottamaan siellä lupaa. Jes!

Mitäs muuta? Kahtena torstaina ollaan käyty tottistelemassa HVK:n vapaavuorolla Kauklahdessa. On ollut kivaa ja ollaan saatu paljon apua kokeneilta harrastajilta. Haastetta kyllä riittää, mutta mikäs siinä. Tänään käytiin sitten nuuskuttelemassa lampaita ja muita kotieläimiä Fallkullan kotieläinpuistossa. Ike ryhtyi heti käskyttämään lampaita ja ankkoja haukulla. Eipä tuo muuten juuri haukukaan, tuo pieni paimenpoika. Sitä myös luultiin novascotiannoutajaksi... jaahas sanon minä. Onhan Ike tietysti pienenpuoleinen aussie, mutta että tolleri?

Näin. Kaikenlaista ollaan kuitenkin ehditty loman aikana. Kesä vielä jatkuu, mutta töihin on palattava. Voi sniisk.

Kuntoutusta kotona ja kylässä

Vihdoin ja viimein Iken tassu on parantunut sellaiseen kuntoon, että voidaan alkaa rakentaa rapistunutta kuntoa takaisin. Murtumakohta on toki vielä heikko, eikä tässä voida rynnätä täysillä tekemään kaikkea sitä mitä ennenkin. Tassu sidotaan yhä pidempiä kävelylenkkejä varten, ja harrastukset aloitetaan vasta myöhemmin. Hyppiminen ja säntäily on riskipeliä, joten niihin ei viitsisi vielä kannustaa. Torstaina käytiin varovaisesti testaamassa juoksentelua tyhjässä koirapuistossa. Kakara oli haljeta onnesta, mutta vahvoista tukisiteistä huolimatta tassu kipeytyi viidessä minuutissa. No, kyllä se siitä vielä tervehtyy, kun pikku hiljaa jaksaa edetä.

Koirapuistossa oli roiman kokoinen keppi.

Tekis mieli viipottaa, mutta ei jaksa! Ja tassu vähän vaivaa.

Viikonloppuna suuri määrä ihmisiä suuntasi Turun Ruissaloon rokkaamaan. Ike suuntasi mun kaverin vanhemmille hillumaan. Se on niin ihmisrakas, ettei hoitoon jääminen tuntunut kyllä yhtään missään. Omistajien lähtö ei oikeastaan kiinnostanut Ikeä ollenkaan, kun sillä oli parempaa tekemistä: se pääsi kävelylle kahden ihmisen kanssa, jotka se oli tavannut kerran pentuna. Jee, voisko olla enää siistimpää! Ruisrockin jälkeen me kuultiin, että loppu hoitoaika oli sujunut yhtä mukavasti. Ike oli nukkunut yönsä hyvin, ollut päivät hereillä ja hepuloinut vain silloin tällöin. Se oli lepuuttanut tyytyväisenä erityisesti silloin, kun ihmiset olivat kerääntyneet katsomaan fudista. Mikäs siinä paimenella levätessä, kun lauma on kasassa!

Vaikka Ike oli hienosti hoidossa, niin kyllä se silti taisi väsyä enemmän kuin kotona. Ainakaan se ei ollut päiväsaikaan juuri nukkunut. Heti kun rokkireissulta palaavat omistajat oli moikattu ja oltiin asetuttu tennismatsin ääreen kuulemaan viikonlopun kuulumiset, niin Ike pisti makuulle nojatuolin viereen ja nukahti. Sama meininki jatkui kun päästiin kotiin. Kotona tosin koko konkkaronkka simahti parin tunnin päiväunille, ei pelkkä piski.

Uni maistuu vieraisilla, kun on omistaja vieressä.

Kotona piti poseerata silmät puolitangossa.

Ike's revenge on Rubik's Revenge

Saanko mä kokeilla tätä?

Laita kello käyntiin, mä alotan nyt.

Ensin rakennetaan keskustat, sitten reunat.

Sitten asetellaan kulmapalat.

Pyöritellään, pyöritellään...

Vaatii loogista ratkaisukykyä, kun välillä menee vikaan.

Valmista! Mä oon viksu. Kauanko meni?

P.S. Kuka muka kesälomalla?

Tarinoita tassusta

Iken tassu on virallisesti kuorittu kääreestään. Blogin toimitus pääsi seuraamaan tapahtumaa aitiopaikalta. Tässä video:

Haiskahti hielle. Hyh hyh. Ike alkoi heti lupsuttaa tassuaan, eikä lopettanut ennen kuin laitettiin kauluri päähän. Sama kiinnostus jatkuu nyt toista päivää, joten veikkaisin tassun vähän särkevän. Ike ei onneksi aristele sitä juurikaan, mitä nyt käyttäytyy ihmeen hillitysti jos tassussa ei ole mitään käärettä (kävelylle mentäessä laitetaan napakka ideal-side).

Koska koira kokonaisuudessaan tosiaan haisi aika pahalle, se vietiin samana iltana suihkuun. Edes masukarvoja ei ollut saatu kunnolla suihkutettua koko sinä aikana, kun tassu oli paketissa, joten oli jo korkea aika. Nyt otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön myös koirien shampoo ja pestiin poika perusteellisesti. Ike oli oikein hienosti ja rauhallisesti, vaikka ei varsinaisesti pidä suihkusta. Myös föönaaminen meni mukavasti, kun Ikelle työnsi säännöllisin väliajoin kuivattua kanaa. Kunnollinen harjaus kruunasi kokonaisuuden: Iken turkki on kuin silkkiä! Oh hoh.

Pöyheä

Sliikki

On ihanaa ajatella, että toipilasaika alkaa olla lopuillaan. Telakalla olo on tosi tylsää! Tylsyydestä huolimatta Ike sopeutui verrattain hyvin hiljaiseloon. Se ei räyhännyt, hajottanut mitään (paikkoja, esineitä, itseään) eikä epelöinyt hallitsemattomasti. Muutamat juoksuhepulit se otti tassupakettinsa kanssa siinä vaiheessa, kun se ei ilmeisestikään enää sattunut, ja silloinkin hepulille oli aina jokin selvä syy. Niinkuin vaikka se, että tuli IHANIA vieraita.

Loppuun vielä todistusaineistoa siitä, että Ike on löytänyt vatsalihaksensa toipilaana ollessaan. Täytyy myöntää, että tässä kuvassa se saa vähän tukea lipastosta, mutta ilman tukeakin se tönöttää kuin tatti kunnes se vapautetaan. Taitava poika!

Pupu!

Toipilasaika

Jee! Ike ei joudu leikkaukseen! Jipii!

Maanantain röntgenkuvat näyttivät maallikon silmään ihan samalta kuin pari viikkoa aiemmat, ja myös eläinlääkäri epäili, ettei kaikki nyt ole ihan parhaalla tavalla. Ortopedi katsoi kuvat keskiviikkona, ja lo and behold, kaikki on mallillaan! Kyllä se sieltä paranee. Tassu saa olla paketissa vielä juhannuksen yli, mutta sitten varpaat saa vapauttaa vankilastaan ainakin hetkittäin. Ulos lähdettäessä tassu pitää vielä sitoa ideal-siteellä tukevasti, mutta sisällä rauhaksiin oltaessa ei tarvitse mitään. Siitä se tassu sitten voimistuu taas. Nythän se on ihan surkea pieni rimpula tuolla töppösen sisällä, kun kaikki varpaiden lihakset on surkastuneet ja karvat törröttävät tupsuina sinne sun tänne.

Vaikka Ike nyt ei joudukaan leikkaukseen, niin Patchcoat-leiri jää harmillisesti väliin. Se osuu juuri siihen vaiheeseen, kun tassua pitäisi varovasti kuntouttaa. Koska Ike rakastaa kaikkea ja kaikkia, se ei varmasti osaisi olla rauhaksiin ja varoa tassuaan, kun ympärillä on niin monta ihanaa leikkikaveria. Myöskään treenaamisesta ei ehkä tulisi ihan kauheasti mitään, kun pitäisi olla niin varovainen. Paimennus ei ainakaan onnistuisi. Harmittaa! Noh, eiköhän edessä ole vielä monta riehakasta kesää, jolloin päästään harrastamaan, riesuamaan, leireilemään ja kisaamaankin.

Toipilaana on aikaa testata kaikkia lepoasentoja.

Nyt tassua pitää siis vielä varoa. Lenkille lähdettäessä laitetaan siteet, tietty. Jos meille tulee vieraita, taidetaan laittaa silloinkin. Entäs muuten? No ainakin silloin kun katsotaan fudista - ja sitähän katsotaan PALJON kun on MM-kisat! Ike ei omatoimisesti ihan vielä taida tajuta, milloin pelissä tapahtuu jotain jännittävää, mutta välillisesti se kyllä tietää. Omistajien jännitys, innostus ja tunteenpurkaukset tarttuvat Ikeen erittäin tehokkaasti. Läheltä piti -tilanteet ja maalit saavat Iken jopa jättämään hirven reisiluun kaluamisen ja hyppäämään syliin, sohvalle, naamalle tai ihan mihin vaan. Kuinka sopivaa, onhan se nimetty starban futaajan mukaan! (Joka tosin taitaa olla nyt kaatunut. Huokaus. All things come to an end.)

Ihmisiä juoksemassa pallon perässä. MIELETÖNTÄ!

On kiva napostella jotain kun katsoo fudista.

Odottelu on kurjaa

Nyt harmittaa. Eläinlääkäri soitti, että ortopedi oli epäillyt Iken varpaan luutuneen huonoon asentoon. Varmuus saadaan tietysti vasta neljän viikon jälkeen otetusta kontrollikuvasta, tämä lausunto oli annettu puolentoista viikon kuvasta. Mutta harmittaa jo valmiiksi, kun tuli tuollainen inhottava epäilys. Nyt pitää sitten odottaa viikonlopun yli tietämättä, onko neljän viikon sairasloma ollut kuitenkin täysin turha, jos pitää kuitenkin mennä leikkauspöydälle. Siinä menis kyllä sitten loputkin kesän suunnitelmat: kauan odotettu Patchcoat-leiri, mökkilomailu, taippari, ihan kaikki. Mehän ollaan jo missattu oma Pikipaimenten leiri ja valtaosa agilitykurssista, arjen mukavista tekemisistä puhumattakaan. Ja leikkauspöydälle, hei kamoon, vähänkö surettaa jos meidän iloinen pieni piski joutuu leikkauspöydälle. Surku!

Ja sitten voi yrittää muistaa, että varmuus saadaan vasta maanantaina, ja pelko saattaakin olla aivan turha. Äh.

Mitäs positiivista sitä sitten keksisi? No, Ike nylki kalan. Ei tosin oikeaa kalaa, vaan Nemo-pallonsa. Iken ilme oli ihan huippu, kun "nahka" jäi hurjan ravistelun päätteeksi suuhun ja sisältö lensi päin seinää. Nyt sitä nahkaa on sitten retuutettu, viskelty ja natusteltu jo varttitunti. Se on ihan riekaleina, jos ette arvanneet.

Saalis

Pari päivää sitten käytiin iltakävelyllä Haagan alppiruusupuistossa. Siellä on paras kukinta-aika juuri nyt meneillään, ja se on kyllä tosi upea paikka. Olen siellä juossut lapsena harva se päivä, kun asuttiin ihan naapurissa. En osaa sanoa onko se silloin ollut yhtä suosittu kuin nykyään - ainakin sitä on laajennettu ja uudistettu viime vuosina paljon. Siellä oli lauantaina illalla puoli kymmeneltä porukkaa ihan pipona, ja Ike oli kuin Nemo-pallo puoli minuuttia ennen lopullista tuhoaan. Pysyi kuitenkin nahoissaan juuri ja juuri.

Orava? Lintu? Ihminen? Koira? Hyttynen?

Käskettiin nuuhkia kukkaa.

Vihdoin onnistunut otos!

Tää on tosi kiltti koira

Iken sairasloma jatkuu. Tylsää on ja yksitoikkoista, mutta onneksi toipilas näyttää kestävän sen verrattain hyvin. Vain kerran iltalenkillä tuli pieni hepulihepuli, jolloin säntäiltiin hetki päättömästi ympäriinsä. Muuten ollaan päiviä täytetty rapsuttelulla, halimisella, hengailulla ja koulutuksella. Ike osaa jo hienosti maata kyljellään rauhassa, istua ryhdikkäästi pupuna ja painaa leuan lattiaan makuultaan. Tällä hetkellä työn alla on "häpeä" - esitän evidenssiä sitten kun temppu on opittu.

Tiistaina oli kyllä vaihteeksi jännittävä päivä, koska käytiin eläinlääkärissä vaihtamassa tassun siteet. Samalla otettiin jo kontrollikuva, vaikka tassu on ollut vasta reilun viikon paketissa. Ihan selvästi näki, että varvas on alkanut jo luutua. Hienoa! Arvasinkin sen kyllä, koska Ike ei ole nilkuttanut enää pariin päivään juuri ollenkaan. Kaikki oli muutenkin hyvin: iho oli kunnossa, paketti ei ollut päässyt kastumaan eikä hautumaan. Minulla oli hauskaa, kun ensimmäisellä kerralla hoitanut eläinlääkäri toi (ilmeisesti) harjoittelijan vaihtamaan Ipanan kääreet. Jo ovella lääkäri sanoi, että "tää on tosi kiltti koira, se oli niin rauhassa viimeksi". Jaa rauhassa vai? Kuolasi ja tärisi, viskeli röntgenlevyjä pitkin lattioita ja pyristeli kauheasti vastaan kyljelle käänntettäessä. Mitähän se on, kun koira ei ole rauhassa? Tässäpä taas näkyy tämä kokemattomuuteni koiranomistajana.

Ike lunasti kyllä eläinlääkärin lupaukset ja oli hurjan kauniisti ja rauhallisesti hoidettavana, vaikka joutuikin taas äklöön röntgeniin. Nyt onneksi riitti, että otettiin kuva makuultaan: sen Ike handlasi jo ensimmäisellä kerralla hyvin. Tassun sitominen oli sitten jo pala nakkia, Ike oli oma iloinen itsensä ja olisi vain kauheasti halunnut pussailla koipea käärivää harjoittelijaa. Hän vain nauroi, että onpa suloinen potilas, ja että pussaillakin saisi ellei se peittäisi täysin näkökenttää.

Loppuun vielä huomio ruoasta: Ike on nälissään, koska annoskoko on pienennetty vastaamaan vähäistä liikuntaa. Ilmeisesti siksi Ike nyt kuvittelee omistavansa kaikki maailman ruoat. Eläinlääkärin odotushuoneessa se oli koko ajan menossa lupsimaan kuivamuonasäkkejä, ja kun joku toinen koira meni niitä nuuskaisemaankaan, Ike kävi murahtelemaan ja haukkumaan. Siis meidän Ike! Haukkui! Toiselle koiralle! Ennen kuulumatonta!

Potilas lepuuttaa omalla matollaan.

Terveisiä pipitassulasta

Paketti, kauluri ja koiraparka.

Kovin harmilliseen ajankohtaan nyt osui tämä Iken ensimmäinen loukkaantuminen: siltä murtui varvas juuri, kun kesä alkoi päästä käyntiin.

Olin vihdoin onnistunut sopimaan meille edistyneempää seuraa viestimetsälle viime lauantaina. Ike juoksi ensimmäistä kertaa samaa rataa toisten koirien kanssa, ja ensimmäistä kertaa myös vieraalle. Näkölähdöt sujuivat odotusten mukaan, eli ilman minkäännäköistä ongelmaa. Metsässä ensimmäinen lähtö meni pipariksi, kun Ike oli vaan lähdössä metsään leikkimään ja lällättelemään. Pistettiin se takaisin leiriin odottamaan, päästettiin Pyynö Ampun perään matkalle ja yritettiin uudestaan. Tällä kertaa se lähti. Matkalla takaisin Ike hämmentyi B-asemalla ja tuli vasta kutsusta (ja omia reittejään) C-asemalle, mutta tuli kuitenkin. Odotus sujui hienosti, vaikka sitä ei juuri ollakaan Iken kanssa vielä harjoiteltu. Kolmannelle matkalle Ike lähetettiin järjestyksessä toisena, ja se lähti kuin ammuttu! Lähes henkeä pidätellen aloin odottaa radiopuhelimesta ilmoitusta, että Ike on tullut perille, mutta sen sijaan kuulin pienen uikahduksen metsästä. Vähän ehdin jo lannistua, että nyt se vauva on taas hämmentynyt ja palaa takaisin C-asemalle. Se palasikin, mutta kolmella jalalla vasenta etutassua nilkuttaen. Voi raukkaa! Kotimatkalla tassu oli sitten turvonnut, joten lääkärin päivystykseen matkamme kävi.

Eläinlääkärissä istuttiin ensin tunnin verran odotushuoneessa (lauantaipäivystys, toim. huom.), ja sitten hikoiltiin tunnin verran vastaanottohuoneessa. Eläinlääkäri oli Iken mielestä Aivan Mukava Ihminen, kunnes se meni laittamaan käsiinsä desinfiointiainetta. Hyi haisee, en ala! Alkoi välitön kuolaaminen ja epäluuloinen pälyily. Tassunsa Ike kyllä antoi tutkia ihan hyvin, vaikka välillä säpsähtelikin kipua. Turvotuksen ja pienen naksunan takia tassusta piti saada röntgenkuvat, ja minä menin avustamaan. Arvaatko, kuinka vaikeaa on saada rimpuileva koira kylkimakuulle pöydän päälle, kun on pukeutunut lyijyessuun? Erittäin. Ja Ike vastusteli koko toimituksen ajan, se oli raukka aivan kauhuissaan. Onneksi tassusta saatiin hyvät kuvat, joista näkyi aivan selvä murtuma 2. varpaan varvasluussa. Kuvat lähtivät vielä ortopedin lausunnolle, mutta näyttäisi alustavasti siltä, ettei leikkausta tarvittaisi. Tassu paketoitiin tiukkaan nippuun, kankkuun tuikattiin kipulääke (ei ollut piski moksiskaan tästä), ja sitten päästiin kotiin lepäilemään. Jännityksen jälkeen Ike nukahti autoon varsin nopeasti. Iltaruoka annettiin pienissä erissä palkintona kauluriin l. tötsään tutustumisesta ja siihen pukeutumisesta, joten nukahtaminen onnistui myös kotona tötteröpäänä helposti. Koska tötsän läpi sai myös seuraavina päivinä herkkuja, se on vieläkin Aivan Mukava Kapistus.

Kanan sydän tulossa!

Tassupakettia pitää varjella kastumiselta. Kyllästyttiin repeileviin muovipusseihin ja tipahteleviin kuminauhoihin, joten kävin ostamassa Ikelle hienot vihreät lasten kurahanskat. On muuten kätevä konsti! Kurahanskat kestävät vettä ja kulutusta, niissä on valmiina kiinni nepparilla kiristettävä kuminauha, ja niitä saa kaksi yhden hinnalla!

Ike on muuten tänään tasan vuoden. HBD, pikku piski! Olet rakas.

Juhlan tuntua saa synttärikakulla. 

Iken ilme kertoo kaiken: jo riittää! 

Kauhean iso pieni vauvapentu.

Sekametelisoppa

Rynniminen pistää läähättämään.

Taas on kaikenlaista tapahtunut, mutta mitään jäsentynyttä esitystä en nyt pysty tuottamaan. Tämä blogikirjoitus koostuu siis erinäisistä kuvista ja erinäisistä tunnelmista.

Vappuaatto vietettiin hullukoiranaisille sopivalla tavalla viestimetsällä. Autosta päästyämme käveltiin hetki hihnassa pellonlaitaa, ja sekös oli penskalle vaikeaa. Kun vihdoin päästiin vetämättä eteenpäin kokonaiset puolitoista metriä, päästin hömelön palkinnoksi vapaaksi. Ai mikä alkulämmittely? Täysiä vaan, sen on parasta! Ike löysi ojasta vettyneen käppyräisen puunkarahkan ja kuljetti sitä sitten aarteenaan pitkin poikin. Vain lentoon lähtenyt lintuparvi sai Iken huomion hetkeksi irti aarteesta. Omistajien suureksi yllätykseksi Ike kuitenkin kuunteli tänne-käskyä ja jätti lintujen jahtaamisen kesken. Vautsi! Pellolta kiivettiin kalliolle, sieltä rämmittiin metsään, ja lopulta oli sen itse Asian eli viestin aika. Ja sekin mentiin täysiä, kuinkas muuten. Oi ylpeyttä! Oi iloa! Piip! Oli tietysti ihan helppo rata, kun kyseessä oli eka kerta talven jälkeen, mutta kyllä Ike muisti mistä tässä hommassa on kyse.

Korvat kuin sarvet: Ike on riemuissaan.

Seuraavalla viikolla Ike pääsi taas ihanasti riesuamaan kaverinsa Nastja-mopsin kanssa. En kyllä osaa sanoa, kuinka molemminpuolista kaveruus on - Nastja ei aina ihan jaksa täyslaidallista Ikeä. Ei se kyllä Ikelle sitä sano, pyrkii vaan turvaan ihmisten syliin kun väsyy tarpeeksi. Onneksi Nastja on hiffannut, että paini on hitusen tasaväkisempää jos se hyppää sohvalle, minne Ike ei saa tulla. Lopputulos on, että Nastja painii Iken pään kanssa.

Lähes mahdoton tehtävä tämä paikallaan pysyminen!

Nastja ei jaksa. 

Ike jaksaisi, mutta ei saa. Sylijäähy.

Kohta on Pikipaimenten S-pentueen yksivuotissynttärit. Huimaa! Ei kyllä aina ihan uskoisi, että tuo on jo vuoden. Se on niin kakara! Tosin se on alkanut osoittaa miehuuden oireita (huom. sanavalinta), jos lähettyvillä on hemasevii tyttölöi. Sain tänään juuri tästä teemasta arvokkaan opin, joka painunee mieleeni ihan painamattakin: opin näkemään, milloin Ikellä on himokkaita ajatuksia. Silloin se pitää korviaan aivan pystyssä, kärjet suoraan kohti taivasta ja korvat auki sivuille päin. Silmiin tulee myös kovin päämäärätietoinen katse. Eikä silloin kannata jäädä koirapuistoon toivomaan, että josko se tuosta kohta kiinnittäisi huomionsa johonkin muuhun. Ei tasan kiinnitä, yrittää panna vaikka toisia poikiakin jos ei tytöt päästä selkään. (Pakko mainita, että kyseisessä puistossa oli kuulemma viime tiistaina vieraillut joku kiimaisen nartun kanssa, mistä syystä uroksilla on ollut suuria ongelmia koko viikon. Ulinaa, rähinää, silmitöntä vihaa, ja - kuten myös Iken tapauksessa - patoumien purkuyrityksiä mihin tahansa neljällä jalalla liikkuvaan.)

Viaton ja puhtoinen - not.

Loppuun vielä kuva Ikestä päivälleen yhdentoista kuukauden ikäisenä. Kuva on otettu heti uimareissun jälkeen. Perinteistä roikotuskuvaa ei tullut otettua. Ehkä sitten 20.5. synttäreiden kunniaksi... mutta mitään en lupaa!