Fox on myös tähti

Jos edellinen blogikirjoitus hehkutti lähinnä Ikeä paimennuksessa, niin tässä kirjoituksessa ihastelen lähinnä Foxia agilityssä.

Minuako nyt kehutaan?

Fox pääsi aloittamaan säännöllisen aksailun hyvin varhaisessa vaiheessa, jo kuuden kuukauden ikäisenä. Ensin luotiin pohjaa: vahvistettiin pennelin itseluottamusta, motoriikkaa ja ylipäänsä halukkuutta harrastaa ihmisen kanssa. Siitä siirryttiin tekemään muutamia esteitä (pelkkiä matalia hyppyjä ja putkia) peräkkäin, ja pyrittiin rohkeaan estehakuisuuteen. Välillä paukuteltiin keinua, välillä tarjottiin rengasta, ja välillä aloiteltiin ohjauskuvioita. Aluksi olin suorastaan huojentunut kun näytti siltä, että ehdin tämän koiran kanssa jopa ajatella jotain agilityradalla. Sehän ei tietenkään pitänyt paikkaansa: Fox ihastui agilityyn, erityisesti hyppyihin, ja rupesi kiitämään.

Fox on vauhdistaan huolimatta kauhean hyvin kuulolla suhteessa minuun. Se lukee esimerkiksi minun vauhdinmuutoksia tarkasti. Ollaan viimeaikoina työstetty (osittain minun huomaamattakin) estehakuisuutta ja sitä, että Fox saisi huoletta luottaa siihen, että edessä olevan esteen saa suorittaa jos en muuta ohjaa. Tällä viikolla treeneissä menikin aivan valtavan hyvin! Radalla oli yhdeksän estettä aika lailla suoraviivaisesti paukuteltavaksi, paitsi että kakkoshyppy tehtiin takaakierrolla. Ensin ohjasin takaakiertoa liian pitkään, jolloin Fox ei ehtinyt lukea valssia vaan teki liian pitkän kaarroksen hypyn takaa. Kun sain ajoituksen kohdilleen (ja uskalsin luottaa Foxiin vaikka se muka onkin niin pikkuinen pentu penneliini), rata sujui kuin rasvattu. Meni niin hyvin, että seuraavaksi tehtiin toinen kierros samaa heti perään (yhteensä siis 18 estettä!), jolloin ykkösesteelle tuli toisen kierroksen alussa valssi. Ja hyvinhän sekin meni. Ihana Fox!

Foxin kanssa on helppo treenata agilityä. Se ei vaadi houkuttelua suorittaakseen esteitä tai pysyäkseen radalla. Se kuuntelee ohjausta mutta ei ole liian kiinni minussa. Se on nopea ja jo melko itsenäinen, mutta ei ota omia vapauksia (vrt. Ike). Ainoa mikä on haasteellisempaa, on sivussa odottaminen. Foxilla on aina ollut taipumusta ärhennellä kytkettynä muille koirille, ja vaikka ollaan päästy koulutuksessa jo pitkälle, ei käyttäytyminen ole vielä millään muotoa varmaa. Lisäksi viimeisen kuukauden aikana on sattunut pari ikävää kohtaamista, joissa vapaana ollut koira on yllättäen lähestynyt hihnassa ollutta Foxia, ja ne ovat johtaneet Foxin reaktioon. Viimeisin tällainen sattui iltalenkillä läheisen koulun vieressä. Olin molempien koirien kanssa kävelemässä koulun ohi, kun pensasaidan läpi tuli kytkemätön koira koulun pihalta meidän taakse. Yritin ensin jatkaa matkaa ja hillitä molempien omieni reaktioita (Ikellä hyppelehtivä innostus, Foxilla ärisevä epäluulo), mutta koira vaan lähestyi. Järjestelin siinä itseäni vieraan koiran ja omieni väliin, ja huikkasin epätoivoisena pimeyteen että joku tulisi hakemaan koiransa pois. Laahustihan sieltä puskista sitten joku maanittelemaan koiraansa, mutta ei kyllä tosiaan pitänyt kiirettä. Pyysin jo vähän kireänä kiirehtimään, kun Fox jo urahteli, mihin tämä viehättävä koiranomistaja närkästyneesti ilmoitti, että onhan hän tulossa mutta voi kyllä jäädä ihan sijoilleen seisomaan jos olen noin ikävä. Että paloi käämi! Miten voi kukaan olla noin idiootti! Ei voi koiraa pitää tuolla tavalla taajamassa vapaana, jos se ei tottele luoksekutsua! Ja mistäs tuo toinen omistaja olisi tiennyt, vaikka mun koirat olisivat olleet aggressiivisia muita koiria kohtaan? Sellaisiakin meidän naapurustossa kulkee, eikä yllättävissä tilanteissa voi aina luottaa että niiden omistaja ehtisi reagoida ja saada koiransa hallintaan. Uuuuu! No joo, joka tapauksessa lopputulos on se, että Foxilla on nyt vaikeaa olla hallin seinässä kytkettynä odottamassa, että rakennetaan rataa, kun hallissa on muitakin koiria. Haluan kuitenkin, että se siihen pystyy, joten pitää vain jatkaa totuttamista ja kouluttamista.

Koirot koiropuistossa koiroilemassa.

Paimennusta!

Hei vaan, ja terveisiä Savon sydämestä! Nyt seuraa piiiiitkä sepustus paimennuksesta. Olen pakahtua.

Me käytiin poikien kanssa paimennusleirillä Kuttukuussa. Ikehän pääsi jo elokuussa leirille, mistä todisteena bannerin virkaa toimittava valokuva. Silloin aloitettiin käymällä metsässä paimentamassa isompaa laumaa muutaman kokeneen paimenkoiran kanssa. Olin aivan yllättynyt, kun Ike ei riekkunut ollenkaan, vaan oli hurjan kiinnostunut työskentelystä. Oikein näki, miten aivonystyrät hieroutuivat! Tulos näkyi, kun päästiin seuraavana päivänä pellolle pienemmän lammaslauman kanssa harjoittelemaan ohjauspainetta. Ike olikin aivan uskomattoman herkkä, toimi kuin ajatus (tai olisi toiminut, jos minun ajatukseni olisi ollut selkeä, tai siis… no joo, toimi kuin ajatus) ja oli hurjan reilu lampaita kohtaan. Kun elokuun leiriltä kotiuduttiin, varasin pikapikaa uuden leirin loppusyksyksi, ja päätin saman tien ottaa myös pentukoiran (siis sen pennumman niistä, Foxin) mukaan.

Elokuun metsäpaimennus

Niinpä siis leireilimme kirpakassa syyssäässä koko viime viikonlopun. Keli oli aivan täydellinen: kuivaa, kirkasta ja kaunista, eikä kylmäkään ehtinyt tulla kun aurinko niin mukavasti lämmitti pellon reunaa.

Fox pääsi nyt vuorostaan aloittamaan metsäpaimennuksella. Hienosti meni silläkin, mutta huomaa että se on ihan penska vielä – tietysti. Metsässä oli paimentamassa myös toinen nuori aussiepoika, Nemo, vain pari kuukautta Foxia junnumpi, ja niillä synkkasi heti. Aina kun ei ihan jaksanut tehdä töitä, saattoi lähteä riemurallille tuulettamaan aivoja. Kokeneet paimenet Mafi ja Iita pitivät langat tassuissaan sillä aikaa. Metsässä koettiin myös jännittäviä hetkiä, kun hirvikoira päätti tulla tarkastamaan tilanteen. Onneksi se oli aivan ystävällinen, ja saatiin se lopulta huidottua takaisin oman työnsä pariin. Parhaimmillaan kaikki meidän neljä paimenta olivat rinta rinnan haukkumassa ja ulvomassa vieraalle, että hus pois meidän lampaiden läheltä, rakki!

Lopun lauantaita Fox lepuutti, ja Ike pääsi treenaamaan. On siinä mulla sellainen kultakimpale paimenkoiraksi, että ei paremmasta väliä! Aivan varmasti jatketaan harrastusta. Eihän sitä muutakaan voi, kun Ike on niin upea paimen. Se kuunteli huippuhienosti, ja päästiin opettelemaan vaikka mitä. Harjoiteltiin esimerkiksi töihin lähtemistä rauhallisesti. Ike olisi niin kovin mielellään rynninyt valtavalla energialla, mutta hienosti se malttoi mielensä kun kielsin. Parhaimmillani en nähnyt koirasta kuin hännän huipun, kun kurkistelin taakseni: paimennettavat päästivät sen suorastaan työntämään kirsullaan viimeistä lammasta. Myös boksista ottamista harjoiteltiin. Ikeltähän se olisi varmasti mennyt aivan nappiin, jos joku toinen (*köh*) olisi ollut kartalla, mutta minä jouduin opettelemaan ajoitusta ja sijoittumista aika paljon. Lopulta me saatiin kuitenkin lauma hallitusti sekä sisään että ulos boksista. Enpä olisi uskonut, jos vuosi sitten olisi joku tällaista väittänyt!

Nyt pitäisi jäädä lampaiden tien tukkeeksi! Kuva Elisa Hukkanen

Sunnuntaina molemmat pojat pääsivät pellolle harjoittelemaan. Fox sai pentupoikana olla vapaana muiden koirien kanssa, mutta Iken pidin kiinni, ettei tulisi turhia ärinöitä. Toki mielessä oli myös se tosiasia, että Ike pitää itseään kovin itsenäisenä, ja tylsän hetken tullen saattaa salamana hilpaista omille teilleen. Se on ihmiselle hyvin ikävä kokemus, vaikka koira kuinka tulisi aikanaan henkseleitä paukutellen takaisin, että mikäs hätä minulla oli, kyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olet. Välillä oli Ikellä hankalaa, kun Fox sai luukuttaa Nemon ja Vosun kanssa sydämensä kyllyydestä, mutta suurimman osan ajasta Ikekin odotti aivan rauhassa vuoroaan. (Välihuomautuksena pitää mainita, että pentujengi löysi remutessaan sellaiset ojat ja kakkakasat, että lopputulos oli huumaava!)

Lapsi on terve kun se leikkii. Kuva Elisa Hukkanen

Ikekin haluaisi leikkiä. Kuva Elisa Hukkanen

Pellolla Ike työskenteli taas niin kauniisti, että oli omistajan sydän pakahtua. Eteen osui pari vaikeaa paikkaa, ja nekin Ike ratkaisi kauhean fiksusti. Yksi lammas oli kiimassa, ja käyttäytyi kuin mikäkin lortto: jos Ike vähänkin hipaisi sitä, se jähmettyi paikalleen häntä sojossa odottamaan astumista. Kyllä siinä oli koiralla ihmettelemistä, kun ei lammas tahtonut millään liikkua! Siinä yritettiin nuolemista (kummankin pään), kirsulla koskemista, leikkiliikkeitä, haukahdusta, hypähtelyä, kerta kaikkiaan ihan kaikkia keinoja paitsi rumia. Kun se pornolammas lopulta suostui liikkumaan, hipsi Ike päälauman perään paimentamaan ja tarkkaili, että lorttolammas seuraa vähän matkan päässä takana. Ja myöhemmin Ike joutui hakemaan kaksi aidalle jäänyttä kuhnastelijaa mukaan, vaikka nekään eivät olisi millään halunneet lähteä liikkeelle turvallisesta paikastaan. Ensin Ike oli ihan että hei, jatketaan me paimennusta, kyllä ne tulee perässä. Kun en suostunut, se oli ensin että huuuuu mitkä lampaat muka jääneet matkasta, eeeeen näe mitään. Sitten se oli että entä jos istuisin, tai makaisin, tai tasapainoilisin hienosti takajaloilla? En suostunut siihenkään. Lopulta se oli että oooolrait, pakkohan ne on sitten hakea, vaikka vaikealta tuntuu. Ja niin vain se haki ne. Oh, be still my heart!

Hups, peruutanpa tästä vähän. Kuva Elisa Hukkanen

Välipalaa. Kuva Elisa Hukkanen

Tulepa sinäkin sieltä! Kuva Elisa Hukkanen

Fox harjoitteli vuorollaan oikeaa työasennetta ja suhdetta lampaisiin. Sen luontainen halu olisi ollut singota hirveällä vauhdilla kaikkialle, ja kun kiellettiin, se oli aivan hämmentynyt. Siinä se söi lampaankakkaa ja pähkäili, että mitä kummaa ne sitten minusta haluavat jos eivät rynnimistä. Kyllä sekin alkoi päästä jyvälle, kun sopivasti kannustettiin ja rälläämisestä kiellettiin.

Sunnuntain päätteeksi olin Iken kanssa isommalla pellolla harjoittelemassa sopivaa etäisyyttä lampaista. Se meni oikein kauniisti ja kevyesti sen jälkeen, kun huomautin Ikelle että se ajaa lampaat minun jalkoihin. Ja sitten yhtäkkiä Fox olikin siinä. Pellolla. En ihan pärjännyt kahden koiran kanssa, joista nuorempi oli alituiseen ryntäämässä, ja joista vanhempi oli häkeltynyt pikkuveikan toilailusta. Onneksi Sinikka tuli auttamaan, ja saatiin homma kulkemaan. Fox taisi (ainakin hetkittäin) tajuta jotain oikeasta vauhdista, kun sen asento madaltui ja askel piteni sellaiseksi joustavaksi, kevyeksi ja maata voittavaksi. Ja Ike tietysti oli taitava poika, ja kuunteli minua paremmin kuin olisin osannut toivoa!

Nätisti mennään kaikki yhdessä! Kuva Elisa Hukkanen

Yhteistyötä. Kuva Elisa Hukkanen

Että ensi kesänä sitten vaan uudestaan leireilemään. Ja Ike pääsee vähintäänkin esikokeeseen, se on varmaa.