Maltti on valt...avan vaikeaa

Syysarki on alkanut. Onpahan taas kädet täynnä hommaa. Olisi ilman koiraakin, mutta Iker tuo ihanasti oman lisänsä soppaan. Reilun vuoden ikäinen aussie, joka innostuu silmänräpäyksessä nollasta sataan ja joka on aina halukas ryhtymään yhdessä ihan mihin hommaan vaan, on ihan kiva kaveri kun tulee treeneistä kotiin rättiväsyneenä. Samaten hitaina viikonloppuaamuina se on erittäin miellyttävä moottori. Kun itse pääsee käyntiin, niin sitten on kyllä hauskaa ja palkitsevaa, mutta välillä tämä on hieman syyllistävää:

Tehdään?

Kaikenlaista ollaan tehty sitten edellisen blogikirjoituksen. Agilityssa käydään viikoittain, ja se on kyllä ihan hurjan kivaa. Yleensä Ike kuuntelee mua aivan hämmästyttävän hyvin, mitä nyt viime kerralla ulkokentälle siirtyminen tukki hetkittäin kaikki viestintäkanavat meidän väliltä. Lopputreenistä kakru oli niin väsynyt, että se keekoili ihan mitä vaan. Työllä ja vaivalla saatiin viimein taisteltua viimeinen onnistunut kolmen hypyn sarja - hypyt oli sentään ihan peräkkäin, niin olihan ne nyt vaikea suorittaa peräkanaa. Ulkokentän lisäksi jännitystä taisi tuoda ilmassa riippuva ukkosen uhka ja se, että oltiin alkutunnista kokeiltu ekaa kertaa keinua. Ike oli niin tohinoissaan, että tokkopa se tajusikaan "maan" liikkuvan jalkojen alla. Hienoja kontakteja se kyllä teki, olin aivan ylpeä.

Viikko sitten käytiin Mäntsälässä Heini Sepän luona treenaamassa koirafrisbeetä. Se on kyllä JUST Iken laji! Koira on niin täynnä virtaa, että se asettaa paineita frisbeen heittäjälle. Kauheasti pitäisi tehdä toistoja (ilman koiraa, huom!), jotta heittotekniikka olisi varma eikä hajoaisi kiireen tuntuun. On Ikelläkin kyllä vielä opittavaa, mutta lupausta löytyy. Ilmoittauduttiin heti seuraavaankin koulutuspäivään samassa paikassa. Jee! Ja videoita ollaan katsottu, ja harjoiteltu heittoja, ja Ike on harjoitellut odottamista ja rauhoittumista, ja mitäs kaikkea. Koirafrisbee on mahtavaa! Toivotaan vaan, että Iken lonkat, kyynärät ja selkä on kunnossa, niin voidaan jatkaa harrastusta ihan toden teolla. Rakennekuvat otetaan tässä lähiaikoina, sittenhän se selviää.

Eilen käytiin Sipoon koirametsässä tarpomassa sateessa ja vähän eksymässä. Tai siis ei varsinaisesti eksytty, ei se nyt niin iso paikka ole, mutta ihan tasan tarkkaan ei koko ajan tiedetty missä ollaan. Eipä haittaa, kivaa oli vaikka satoikin. Iken luoksekutsu toimi pääasiassa hyvin, mikä on kivaa, mutta olisi kivaa jos se toimisi vielä varmemmin. Toiset koirat esimerkiksi on niin innostavia, että aivot lentää heti narikkaan. Toivottavasti tähänkin auttaa se, että ollaan taas otettu tehotreeniin rauhoittuminen eri tilanteissa. Koirafrisbeekoulutuksessa nimittäin huomattiin, että ollaan oltu vähän laiskoja sen suhteen viime aikoina. Hups...

Hetken suostun poseeraamaan. Vain hetken.

Rauhoittumisen lisäksi jatketaan malttitreenejä. Ikelle on tosi vaikeaa malttaa odottaa vieressä, kun ihmiset harjoittelevat frisbeen käsittelyä. Hitusen helpommin sujuu köysilelun kanssa harjoittelu, koska köysi ei liiku ah-niin-innostavan nopeasti. Ei sekään aina onnistu, tietenkään, mutta ainakin minun mielestä Ike tajuaa jos vähän lipsahtaa. Vai miltä näyttää?