Viimeisen viikon aikana on koeteltu kärsivällisyyttä, kun Ike keksi alkaa oikein kunnon teiniksi. Aivot nurkkaan ja menoks! Lähes kaikki on ollut vaikeaa, mutta erityisesti kaikki mihin liittyy malttaminen. Pentuajalta tuttua ryntäilyä minkä tahansa (tai ei minkään) perään on taas ilmennyt, ja hihnassa käveleminen nätisti on ihan hullun työn ja tuskan takana. Tuntuu, että koirakin joutuu taistelemaan omaa impulsiivisuuttaan vastaan. Kyllähän tämäkin tietty käy tehotreenistä, mutta väsyttää kamalasti kun oikein mikään lenkki ei ole helppo ja rento. Tänään Ike tosin näytti, että jotain on sinne kalloon painunut: kuonon vierestä lehahti lentoon varpusparvi, koira sai riemuhepulin, säntäsi pari kertaa edes takaisin, mutta länttäytyi sitten ihan oma-alotteisesti minun vasemman polven viereen istumaan ja katsoa tapitti ihan hurjan intensiivisesti. Valtava ponnistus se oli, mutta onnistui! Päästiin siitä hetken kuluttua jopa ihan rauhassa lähtemään, ja hetken meni taas lenkkeily kivasti.
Holtittomissa merkeissä vietettiin myös tämän viikon agilitytreeni. Taustalla saattoi toki painaa se, että edellisellä viikolla ei päästy paikalle ja sitä edelliset treenit meni kaikilta pipariksi järkyttävän ukkosmyrskyn takia. Noh, tällä viikolla siis tulin töistä kotiin tiistaina, ja tapasin kotoa koiran, joka oli haljeta silkasta elämänilosta. Mietin jo silloin, ettei tätä energiaa kyllä kukaan ihminen pysty hallitsemaan. Enkä pystynyt. En tosiaankaan. Saatiin maksimissaan neljä estettä peräkkäin suoritettua, minkä jälkeen pakka hajosi ja kakara hilpaisi itsekseen riemuitsemaan. Jouduin pätkimään homman piku piku lilla siivuiksi ja palkitsemaan ihan perusasioiden osaamisesta. Tuskan hiki vaan nousi, kun vuoroin pelkäsin piskin karkaavan toisten koirien luokse ja vuoroin häpesin piskin karattua toisten koirien luokse.
Eilen Ike sitten veti ässän hihasta kun omistajat oli treeneissä. Se söi kengän. Minun kenkäni. Yhden kauneimmista (ja kalliimmista) kengistä, mitä omistin. Ihan käyttökelvottomaksi se sen kalusi. Ja lisäksi raapi seinään taas uuden kolon. Kyllä kyrsi! Seiniä se on raapinut viimeksi ehkä joskus talvella, ja kenkiä narskutellut edellisenä syksynä, eikä silloinkaan kunnolla hajalle. Lisää aivojumppaa vaan pojalle, ei kai se muu auta. Eniten harmittaa se, että luulin väsyttäneeni sen ihan semihyvin ennen treeneihin lähtöä. Ilmeisestikin olin väärässä.
Kaikesta ääliöimisestä huolimatta Ike on myös aivan hurjan suloinen. Aamuisin en henno lähteä töihin, kun toinen tulee nojaamaan jalkoihin ja katselee niin palvovasti. Tai sitten se tulee hakemaan haleja: se änkeää ihan viereen eikä väistele ollenkaan vaikka likistelisin sitä ihan kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti