Maltti on valt...avan vaikeaa

Syysarki on alkanut. Onpahan taas kädet täynnä hommaa. Olisi ilman koiraakin, mutta Iker tuo ihanasti oman lisänsä soppaan. Reilun vuoden ikäinen aussie, joka innostuu silmänräpäyksessä nollasta sataan ja joka on aina halukas ryhtymään yhdessä ihan mihin hommaan vaan, on ihan kiva kaveri kun tulee treeneistä kotiin rättiväsyneenä. Samaten hitaina viikonloppuaamuina se on erittäin miellyttävä moottori. Kun itse pääsee käyntiin, niin sitten on kyllä hauskaa ja palkitsevaa, mutta välillä tämä on hieman syyllistävää:

Tehdään?

Kaikenlaista ollaan tehty sitten edellisen blogikirjoituksen. Agilityssa käydään viikoittain, ja se on kyllä ihan hurjan kivaa. Yleensä Ike kuuntelee mua aivan hämmästyttävän hyvin, mitä nyt viime kerralla ulkokentälle siirtyminen tukki hetkittäin kaikki viestintäkanavat meidän väliltä. Lopputreenistä kakru oli niin väsynyt, että se keekoili ihan mitä vaan. Työllä ja vaivalla saatiin viimein taisteltua viimeinen onnistunut kolmen hypyn sarja - hypyt oli sentään ihan peräkkäin, niin olihan ne nyt vaikea suorittaa peräkanaa. Ulkokentän lisäksi jännitystä taisi tuoda ilmassa riippuva ukkosen uhka ja se, että oltiin alkutunnista kokeiltu ekaa kertaa keinua. Ike oli niin tohinoissaan, että tokkopa se tajusikaan "maan" liikkuvan jalkojen alla. Hienoja kontakteja se kyllä teki, olin aivan ylpeä.

Viikko sitten käytiin Mäntsälässä Heini Sepän luona treenaamassa koirafrisbeetä. Se on kyllä JUST Iken laji! Koira on niin täynnä virtaa, että se asettaa paineita frisbeen heittäjälle. Kauheasti pitäisi tehdä toistoja (ilman koiraa, huom!), jotta heittotekniikka olisi varma eikä hajoaisi kiireen tuntuun. On Ikelläkin kyllä vielä opittavaa, mutta lupausta löytyy. Ilmoittauduttiin heti seuraavaankin koulutuspäivään samassa paikassa. Jee! Ja videoita ollaan katsottu, ja harjoiteltu heittoja, ja Ike on harjoitellut odottamista ja rauhoittumista, ja mitäs kaikkea. Koirafrisbee on mahtavaa! Toivotaan vaan, että Iken lonkat, kyynärät ja selkä on kunnossa, niin voidaan jatkaa harrastusta ihan toden teolla. Rakennekuvat otetaan tässä lähiaikoina, sittenhän se selviää.

Eilen käytiin Sipoon koirametsässä tarpomassa sateessa ja vähän eksymässä. Tai siis ei varsinaisesti eksytty, ei se nyt niin iso paikka ole, mutta ihan tasan tarkkaan ei koko ajan tiedetty missä ollaan. Eipä haittaa, kivaa oli vaikka satoikin. Iken luoksekutsu toimi pääasiassa hyvin, mikä on kivaa, mutta olisi kivaa jos se toimisi vielä varmemmin. Toiset koirat esimerkiksi on niin innostavia, että aivot lentää heti narikkaan. Toivottavasti tähänkin auttaa se, että ollaan taas otettu tehotreeniin rauhoittuminen eri tilanteissa. Koirafrisbeekoulutuksessa nimittäin huomattiin, että ollaan oltu vähän laiskoja sen suhteen viime aikoina. Hups...

Hetken suostun poseeraamaan. Vain hetken.

Rauhoittumisen lisäksi jatketaan malttitreenejä. Ikelle on tosi vaikeaa malttaa odottaa vieressä, kun ihmiset harjoittelevat frisbeen käsittelyä. Hitusen helpommin sujuu köysilelun kanssa harjoittelu, koska köysi ei liiku ah-niin-innostavan nopeasti. Ei sekään aina onnistu, tietenkään, mutta ainakin minun mielestä Ike tajuaa jos vähän lipsahtaa. Vai miltä näyttää?

Huh hellettä!

Minä en tykkää helteestä, enkä pelkää valittaa kun sitä on jatkunut jo yli kuukauden. Koti on pätsi, jossa joutuu pitämään verhot ja ikkunat visusti kiinni muulloin paitsi yöllä. Eikä silloinkaan saa asuntoa kunnolla viileäksi, kun läpivetoa ei saa aikaiseksi ja rapussa lämpötila pysyy yötä päivää kolmenkymmenen hujakoilla. Tuuletin yrittää epätoivoisesti liikutella painavaa ilmaa, eikä ilmastointilaitetta vaan kannata ostaa. Ruokaa ei kärsi laittaa, kun hella ja uuni kuumentaa asuntoa entisestään. Ihmiset kärsii, mutta ikävintä on että viaton luontokappale on ihan naatti rassukka.

Oltiin ilmoittauduttu paimennustaipumuskokeeseen elokuun ensimmäiselle viikolle, mutta se peruttiin helteen takia. Majoituspaikka oli kuitenkin jo varattu Savosta, joten päätimme lähteä maakuntamatkailemaan. Ajettiin illalla majapaikkaan ja sieltä aamulla tapaamaan Miimiä ja Miimin koiria. Iltapäivällä sitten suunnattiin kokka kohti kotia ja oltiin yöllä perillä.

Miimin luona saimme tavata Iken isomummin Unelman sekä koko joukon tätejä ja muita sukulaisnaisia. Ikessä oli valtavan paljon isomumminsa näköä! Kyllä me ollaan sitä välillä katsottukin sillä silmällä (tavattiin nimittäin Unelma kun vasta suunniteltiin aussien ottamista), mutta luonnossa yhdennäköisyys oli päivänselvä. Kovin hyvää kuvaa ei saatu todistukseksi, koska Ike ei riemultaan malttanut olla virnistelemättä. Ja sillä on ne pystyt korvat. Ne ikuiset... Kyllä tästä kuitenkin jotain näkyy:

Isomummi ja sen lapsenlapsenlapsi

Seuraavalla viikolla Ikellä oli suuri koettelemus, kun nivusten iho tulehtui (kiitos helteelle tästäkin mukavasta lieveilmiöstä) ja kakru joutui taas eläinlääkärille. Siellä se taas kerran kellistettiin ja pallit ajeltiin ihan paljaaksi. Voi noloutta! Voi kuoleman pelkoa! Voi karmeaa kutinaa! Jälleen kerran turvauduttiin kauluriin, ettei Ike pääsisi nuolemaan itseään ja siten pitämään tulehtunutta aluetta kosteana. Saatiin myös antibioottikuuri ja antiseptistä shampoota. Pesu on Iken mielestä ikävää hommaa, mutta pillerit menee alas ihan huomaamatta, kun ne tökkäisee jauhelihaklöntin sisään. Yhtenä iltana lääke unohtui ruoan seasta, joten se piti antaa jälkikäteen. Kyytipojaksi laitettiin rahkaa. Ike nuoleskeli rahkaa tyytyväisenä, löysi pillerin, ei arvostanut sen makua vaan siirsi sen siististi ruokakupin viereen ja söi rahkan loppuun. Mutta kyllä poika on oppinut, että ruoan kanssa ei nirsoilla: rahkan syötyään se otti pillerin taas suuhun, makusteli, sylkäisi pois, otti taas suuhun ja päätti, että syödään sitten osissa kun kerran syötävä on. Niin se narskutti lääkkeen palasiksi ja nieleskeli sitten karvasta makua suustaan. Ilmeisesti pentuaikainen kylmä kohtelu äklön ekan poronlihakokemuksen kanssa on painunut hyvin mieleen. Kuppi syödään tyhjäksi kerrasta tai sitten jäädään ilman ruokaa. Ja sama pöperö on sitten kuonon alla seuraavaan ruoka-aikaan. Yhden pienen pillerin takia ei kai maksanut vaivaa temppuilla!

Tänä viikonloppuna lähdettiin sitten ihan ihmisvoimin Messukeskuksen koiranäyttelyihin. Minä olin siellä talkoissa jo perjantaina ja lauantaina, mutta sunnuntaina pääsin sitten vapaana kansalaisena kiertelemään. Kätevästi juuri sunnuntaina oli aussiekehätkin. Ei me niitä hirveän kauan katseltu, eikä edes nähty parasta aussieta kun ei ostettu lippua ryhmänäyttelyihin. Oli ne näyttelyaussiet kyllä hurjan oudon näköisiä minun silmiin! Lähinnä ihmetytti se trimmauksen määrä - aussie kun ei sinänsä ole trimmattava rotu. Erityisesti ne hännät... hei kamoon, onko siitä pakko leikellä makkaran näköinen? Kun Ike viedään syksymmällä näyttelyyn, siltä siistitään korvien ja tassujen lisäksi korkeintaan pisimmät suirut hännän juuresta ja housuista. (Yllä olevasta kuvasta voi muuten tirkistellä ensikertalaisen taidonnäytettä korvien trimmauksessa. Miimi neuvoi, minä leikkasin, ja hienot tuli! Tuon enempää en niitä näyttelyynkään tupsuta.)

Näyttelyistä vielä sen verran, että suurin osa koirista otti ihmis- ja koiravilinän ihailtavan rauhallisesti. Siinä on saanut käydä melkoisen monessa tapahtumassa totuttelemassa! Yksikin greyhound (luulisin) nukkui pääportaiden ylätasanteella ketarat levällään, vaikka ihan vieressä kulki vellova ihmismassa. Vau! Meidän intopinkeä kaikkien kaveri olisi varmaan vetänyt itsensä ihan sippiin yrittäessään suukotella jokaista ohikulkijaa...