Pikkuinen priimus

Olisko lelupalkka nyt?

Edellisen blogitekstin kirjoitettuani lähdin Iken kanssa koiratanssikurssille. Oltiin sattumalta sitten ainoat, kun kurssi on muutenkin pieni ja muilla oli tullut esteitä. Ja voi, miten Ike oli pätevä pieni sirkuskoira! Kyllä se on muutenkin aina, mutta nyt sen huomasi hurjan selvästi kun ehdittiin tehdä erityisen paljon kaikkea. Pakkohan minun on nyt kirjoittaa vuorostaan pieni ylistysteksti.

Ainoa, mikä tällä kurssikerralla tuotti vaikeuksia, oli kieriminen. Ike ei tykännyt. Ei tosiaankaan. Se teki kertaalleen molemmat puolet, ja kieltäytyi sitten ehdottomasti toistamasta temppua enää yhtä ainutta kertaa. Oli pakko luovuttaa lopulta ja madaltaa odotuksia: riitti, että Ike meni kyljelleen makaamaan. Siihen kun otettiin päälle riehakkaat vetoleikit, niin poika oli taas innokas tekemään muita temppuja. Me päästiin ekaa kertaa kokeilemaan korokkeelle nousua, minkä Ike rohkeana ja itsenäisenä penskana tajusi heti. Korokkeella seistiin, istuttiin, pupuiltiin (l. istuttiin etutassut ilmassa) ja pyörittiin, ja loppuun sitä kierrettiin etutassut korokkeella ja takatassut maassa. Ai että mä olin ylpeä! Eikä nämä temput edes vaatineet kovin suurta houkuttelua. Lähinnä tuntuu, että treeneissä Ike odottaa innoissaan, että sille kerrotaan mitä sen halutaan tekevän, jotta se pääsee hommiin. Palkka on sitten kivaa bonusta.

Taitava temppuilu on väsyttävää hommaa.

Sama positiivinen vire jatkui koko tunnin ajan. Ike peruutti hienosti käskystä, kulki vierellä eteen- ja taaksepäin (!), seurasi jalkojen välissä kun kävelin ja pyörin ympäri, ryömi jalkojen välissä ja teki pupun jalkojen välissä. Juu, ja nosteli etutassuja seisaaltaan minun ohjauksen mukaan, vaikka tassun antamista alettiin opetella ensimmäistä kertaa Iken elämässä vasta kaksi viikkoa sitten. Sitten se (ensimmäistä kertaa evö) kiersi peruuttaen minun ympäri. Olin haljeta! Se hiffaa niin nopeasti! Se on niin iloinen päästessään hommiin! Se muistaa ja osaa ja taitaa ja voi että!

Myös hihnassa kulkemisessa ollaan otettu edistysaskelia. Ei Ike tietenkään pyytämättä kulje vierellä, eikä aina malta jatkaa rauhallista kävelyä kovin pitkiä matkoja, mutta lenkkeily on silti huomattavasti helpompaa kuin kuukausi sitten. Kyllä se siitä! Erityisesti tutuissa paikoissa kävely on jo aika vaivatonta.

Yksi Iken lempileikeistä on etsimisleikki. Siinä Ikelle näytetään "tämä", joka on vaihtelevasti esimerkiksi lapanen, sukka, avainnippu tai joku muu pieni esine. Sitten Ike menee häkkiin, joka peitetään viltillä. Ei saa kurkkia! "Tämää" kanniskellaan ympäri asuntoa, piilotetaan johonkin ja jatketaan vielä hetki pseudopiilottamista ihan vaan hämäyksen vuoksi. Sitten on aika päästää Ike etsimään. Nenä nuuhkuttaen se käy tsekkaamassa erilaisia piilopaikkoja. Kun "tämä" löytyy, Ike tuo sen käteen ja sitten leikitään hurjana jollain ihanalla lelulla. Seuraavassa kotivideossa Ike etsii avaimia, jotka selvästi tuntuvat vähän ällöiltä kantaa suussa. Vauhtia otettuaan Ike saa ne kuitenkin tuotua perille asti. Meiän pikkuinen priimus!

Höljäilyä

Fiksu pikku tyhjäpää.

Aloitetaan pieni omakustanteinen musiikkiesitys. Jokainen voi tykönään hyräillä mukana, sävel on Sakari Kuosmasen Pieni sydän -kappaleesta tuttu kertsi.

***

Kuinka vähän mahtuu pieneen pääkoppaan,

pieneen pääkoppaan ajatusta, aietta?

Kuinka mahtuu tuohon pieneen pääkoppaan

silti hepuli ihan valtava.

***

Tästä introsta on hyvä sukeltaa viimeaikojen kuulumisiin. Viimeisten kuukausien vahvoja teemoja ovat olleet intoilu, pinkeily, hepulointi ja höljäily. Vastapainona ovat omistajat onneksi saaneet nauttia myös onnistumisista sekä arjessa että harrastuksissa, mutta kyllä tämä ajoittainen päättömyys lyö välillä ällikältä.

Iken viimeaikaisista hepuleista kaksi on ollut niin perinpohjaisia, että oksat pois. Toinen tapahtui agilitytreeneissä, toinen kaverin luona kisakatsomossa. Lukija on hyvä ja maustaa seuraavat, auttamatta vajavaiset kertomukset mielessään niin runsaalla määrällä hönttiströsseliä kuin vain kehtaa - ei varmalla mene överiksi. Aloitetaan:

Aksatreeneissä Ike on aina ihan innoissaan, totta kai. Siellä pääsee menemään lujaa, ja sehän on ehkä parasta maailmassa. Ja palkaksi saa kiskoa spessua agilityhihnaa, mikä on ehkä toiseksi parasta maailmassa. Välistä palkaksi saa myös nameja, jotka on ihan kivoja, mutta niiden syömiseen tarvitaan ajatusta, mitä ei aina siinä tekemisen tuoksinassa ihan löydy. Oli miten oli, putkea mentiin näissä treeneissä, ja sehän on Ipanalle ihan piis of nakki. Palkaksi leikki pehmohihnalla, joka odotti ihan paikoillaan siellä putken päässä. Hyvin meni, joten uudestaan vaan vähän kauempaa ja parin hypyn takaa. Noooo sehän ei mennyt niin hyvin, koska edellisellä kurssilla ohjattiin aina jokainen este ja tällä kurssilla (tai ainakin näissä treeneissä) vain se viimeinen putki. Ike päätti reippaana poikana keksiä ihan oman radan. Se hyppäsi ensimmäisen esteen, kiersi seuraavan, pinkaisi väärään päähän putkea ja pelmahti sieltä täydellä vauhdilla suoraan kohti vuoroaan odottavia koiria. Tästä asetelmasta ei voi seurata muuta kuin sokaisevan valon syttyminen pienen piskin päässä: ei jumantsukka, täällä on muita koiria, meikäpoika on vapaa, täällä on myös putkia, HANAA! Kestihän siinä aikansa ennen kuin sain karkulaisen taas kiinni, ja toinen moinen hetki odoteltiin aivojen palautumista piskin kuuppaan. Ajatus onneksi löytyi lopulta ja päästiin jatkamaan niin, että Ike muisti keskittyä ihan siihen omaan tekemiseen vaan. Lopputunti meni sitten tosi tykisti! Allekirjoittanutta kyllä nolotti kauheasti, kun muut koirat olivat niin nätisti ja tämä meidän karvainen salama oli sillä tavalla hepuloinut... *punastus*

Vielä pahempi höljäilykohtaus tapahtui vieraisilla kaverin kotona Suomen lätkämatsin aikaan. Siellä oli kissa, siellä oli koira, siellä oli ihmisiä ja intoa ilmassa. Siellä oli myös sohvapöytä (kotona ei ole, toim. huom.), jolla oli popcornia, ja keittiönpöytä, jolla oli marjapaistosta. Kirsikkana kakun päällä siellä oli emäntäkoiran puruluita (kotona ei ole niitäkään, oikeita luita kyllä lojuu joka nurkassa, toim. huom.) ja suuri kupillinen vettä. Näistä aineksista saadaan melkoinen soppa, kun hämmentäjänä on höljäilyn mestari Ike Pönttö Ipsiäinen. Ensin Ike siististi alistui emäntäkoiralle, mutta sitten Ike ajoi (koiriin tottuneen) kissan makuuhuoneeseen sängyn alle, mistä se ei tullut koko illan aikana enää pois. Sitten alkoi mieletön ravaus ympäri asuntoa ja erityisesti olohuonetta. Siinä leikittiin ja painittiin ja sähellettiin ja ryntäiltiin. Aina kun silmä vältti, kurkoteltiin poppareita kulhosta tai nuoleskeltiin keittiössä jälkkäriä. Jossain välissä hotkittiin emäntäkoiran molemmat puruluut (joista neiti itse ei onneksi enää välittänyt) ja palan painikkeeksi juotiin varmaan pienen järven verran vettä. Hypittiin sohville ja ihmisten päälle ja ties sun minne, nuoltiin kaikkea mitä eteen sattui ja riesuttiin muuten vaan. Ilta huipennettiin laskemalla valtavat pissat eteiseen, koska eihän sitä nyt voi malttaa pyytää järkevästi ulos, vaan pitää ilmoittaa tarve jatkamalla samaa ravaamista kuin siihenkin asti. Ihmiset nyt vaan on niin hölmöjä ettei ne erota muuttunutta taka-ajatusta samana jatkuvan toiminnan taustalla.

Loppuun on hyvä näyttää pieni pätkä eräänlaista aivottomuutta, jota on kyllä esitelty jo ennenkin tässä blogissa. Lumipesu a la Ipana, s'il vous plait!

Vielä se kasvaa...

Tervetuloa kotiin!

...ainakin turkki. Ja lihakset. Ja korvat nousee nousee nousee, ne on taas kohta pystyt. Jaa jaa, saahan nähdä kuinka käy. En kyllä usko, että mikään liimauksen määrä olisi saanut noita pysymään aloillaan, kun ne kuitenkin olivat melkein lurputtavat monta kuukautta tässä välissä. Eikä se tietenkään ole vielä edes varmaa millaiseksi ne lopulta jäävät. Taitaa vaan olla niin, että isi on Iken korvaidoli, eikä siihen ole ihmisillä nokan koputtamista.



Tässä blogitekstissä ei tekstiä juuri ole, koska kyseessä on jo perinteeksi muodostunut kk-kuvan julkaisu. Nyt se vaan on otettu kaksi viikkoa myöhässä, koska riepottaja on ollut kipeänä. Eipä Ike toisaalta enää kasvakaan sellaista vauhtia, että mitään suurta olisi missattu.

Ike 8,5kk

Tässä oltiin kaksi kuukautta sitten.

Tästä se alkoi!

Turkki on ihan sekaisin.

Kuukausi sitten näytettiin ihan hassulta.

Linssilude :)

Puistokuulumisia

Eilen oltiin Iken kanssa koirapuistossa, kun ei toipilas emäntä jaksanut lähteä urheilemaan (lue: kävelylle metsään). Puistossa olikin alkuun huomattavan rauhallista, kun oltiin ainoat paikalla. No ei vaiskaan, olihan siellä myös ihania ihania keppejä! Harjoiteltiin siinä sitten kaikenlaista keppipalkalla, ja hienosti meni. Tässä näytteenä video, jonka sain talteen touhun keskeltä. Siinä tehdään meidän perusjuttua, eli harjoitellaan itsehillintää. Harmillisesti Ike ei irrota kepistä ekalla käskyllä, ja odota-käskyn annan myös kahdesti, kun en ihan luottanut että pysyy. Yleensä käytän vahvistuksena käsimerkkiä, mutta nyt se käsi oli kiinni videoinnissa eikä siis irronnut Ippulan avuksi. Varmaan samasta syystä käsky tulee aika... heh... napakasti. No joo, seli seli, tässä se video:

Me leikittiin ja treenailtiin kahdestaan ehkä vartti tai parikymmentä minuuttia, minkä jälkeen pienten puolelle tuli shiba ja maastoprinssinakki. Hyvin nopeasti sain houkuteltua omistajat koirineen meidän vauvan kanssa leikkimään. Mäyris käskytti, eikä Ike kuunnellut yhtään vaan yritti vaan saada sitä leikkimään. Hölmö kakara! Shiba lähti vähän helpommalla juoksuleikkiin mukaan. Ihan hauskaa niillä oli, mutta sittenpä puistoon tuli tuttu puolitoistavuotias valkoinenpaimenkoira Hugo, ja Ike pääsi riemuriehumaan sydämensä kyllyydestä! Ike ja Hugo on ehkä nelisen kertaa tavanneet puistossa, ja aina ihan tykänneet toistensa leikeistä, mutta nyt löytyi se yhteinen sävel ihan uudella tavalla. Siinä juostiin, riekuttiin, pompittiin ja painittiin, kunnes Ike oli litimärkä nuoskalumessa pyörimisestä eikä kumpikaan jaksanut painia seisaaltaan. Lopulta ne vain maata pötköttivät kuonot vastatusten ja kitailivat toisiaan. Harmittaa, etten ottanut videolle sitäkin!

Murrosikäinen multipet

Talven myötä tässä huushollissa ollaan uusien haasteiden edessä. Ei sillä, että talvi tai lumi olisi lemmikin mielestä epämiellyttävää, päin vastoin. Haastavuus syntyy siitä, että piski on nyt selvästi tullut Hankalaan Ikään.

Tässä istutaan niin reteesti!

Ike on alkanut kyseenalaistaa käskyjä enemmän kuin ennen. Erityisesti se kokeilee, josko arjessa voisi mieluummin tehdä vähän huonosti tai jotain ihan muuta kuin käskettyä asiaa. No, ei voi. Ja sehän harmittaa. Tyttöjen perään se ei vielä ole, eikä onneksi nylkytä mitään muutakaan, mutta hihnassa kävely on yhtäkkiä ihan kauheaa taistelua. Pentuaikana saatiin loppumaan hihnan pureskelu ja "maihin ja liinat kiinni" -käytös, joita sentään ei esiinny nykyäänkään. Vetämisestä ollaan neuvoteltu aina, ja saatiin se jossain vaiheessa aika hyvin hanskaan (ei kylläkään täysin luotettavasti).  Noin kuukausi sitten Ike heitti kaikki vetokiellot hel***ttiin, ja niin alkoi kauhea sirkus. Ennen toimineet keinot eivät yhtäkkiä enää auttaneetkaan, kun Ike viittasi kintaalla. Nykyään toimivin keino on se, että mukana on vetolelu, jolla palkitaan löysässä hihnassa kävelystä TIUHAAN TAHTIIN. Hihnalenkit ovat lyhentyneet dramaattisesti, kun Ike ei jaksa keskittyä ei-vetämiseen kuin enintään puoli tuntia, vaikka kuinka palkittaisiin. Jos lähellä on koirapuisto, ei ole toivoakaan edes kymmenestä sekunnista nättiä kävelyä ilman hullua käskyttämistä. Eikä Ike ole ainoa, joka väsyy. Huoh.

Ike ei ole koskaan ollut mikään pehmokoira. Harvemmin on riittänyt, että jokin asia kiellettäisiin kymmenen kertaa, ja sittenkin kun on viesti mennyt perille, on Ike yleensä yrittänyt jotakin kepulikonstia saadakseen tahtonsa läpi. Toisaalta tämä lievä luupäisyys on kannustanut omistajia pitämään kiinni tietyistä perussäännöistä, joita Ike noudattaa nykyäänkin aika tarkasti. Ovesta ei esimerkiksi koskaan ole saanut rynnätä rappuun tai rapun ovesta pihalle. Vähän heikommin Ike muistaa, ettei pöydille saa kurkotella, keittiöön mennä tuusaamaan tai sohvalle hyppiä. Keittiö- ja pöytäkieltoihin on ryhdytty vasta Iken ollessa jo niin iso, että se alkoi yltää pöydille, joten ei ehkä ihme että niiden kanssa väännetään vieläkin - kuitenkin onneksi huomattavasti vähemmän kuin ennen.

Pakkaspäivänä koirametsässä.

Vaikka Ike on siis välillä kauhea rakki, sika, rotta ja porsas, niin se on myös aivan mielettömän ihana kultakoira. Tiistaina me päästiin ekaa kertaa koiratanssikurssille, jonka kaksi ensimmäistä kertaa menivät sivu suun sairastelun takia. Ensin olin minä puolirampa ja sitten Ikeltä löytyi täi. Tällä viikolla oli sitten loishäätö tepsinyt ja emäntä jaloillaan, joten pääsimme mukaan meininkeihin. Vähän jännäsin etukäteen, koska Ike oli tosi kierroksilla ennen treenejä, mutta niin vain se hiffasi jutun juonen eikä lopulta yrittänyt yhtään mennä muita koiria häiriköimään. Kun muut kertasivat kumartamista ja pupuna istumista, kurssin ohjaaja kävi neuvomassa meitä alkuun. Ja Ike taitava vauva teki niin hienosti, että sydän suli! Pätevä pupu! Esteen kiertäminen meni hyvin, koska sitä ollaan harjoiteltu agilitymielessä jo aiemmin. Samoin jalkojen väliin istuminen oli aksailusta tuttua, mutta siellä seuraaminen etu- ja takaperin olikin uutta. Myös sivuttain liikkuminen oli Ikelle selvästi vaikeaa (ja minullekin, heh, lähdin aina viistoon vaikka suoraan kohti piti kävellä), mutta alkuun on nyt päästy. Kivaa, että tätä kurssia jatkuu vielä kaksi kuukautta! Treenien jälkeisessä euforiassa Ike nimittäin saa kaiken riiviömäisyyden anteeksi.

Summa summarum: Ike on ainakin koira, sika, rotta, toukka, hyppelihiiri, pupu ja silkkiapina. Multipet!

P.S. Kahdeksankuukautiskuvaa ei ole vielä otettu, koska toipilas ei ole jaksanut roikuttaa lähes 20-kiloista rakkia niin kauan, että siitä olisi saatu kuva. Ja nyt olen uudessa flunssassa...

All mine!