Huippuja ja laaksoja

Ensi viikolla alkaa ATD:n agilityn alkeiskurssi, ja me päästiin mukaan, mikä on kivaa. Se tarkoittaa, että meillä on mahikset päästä kurssin jälkeen seuran jäseneksi, mikä on tosi kivaa. Se vuorostaan tarkoittaa, että voitais alottaa jatkuvassa ryhmässä ja päästä oikeen kunnolla pitkäaikaisen harrastuksen ja kisalajin pariin. Ja se vasta kivaa onkin!

Ennen alkeiskurssille hyväksymistä oli tietenkin katselmus, jossa kyseltiin taustaa, arvioitiin ohjaajan ja koiran yhteistyötä sekä tarkkailtiin koiran käytöstä. Ike käyttäytyi siellä ehkä hienommin kuin missään ikinä! No joo, lievästi ehkä liioittelin. Mutta hyvin se tosiaan käyttäytyi, vaikka hallissa oli kymmenkunta muuta koiraa ja lauma ihmisiä. Pienen olis kauheesti tehny mieli mennä riesuamaan mitä vaan kenen kanssa vaan, mutta se hillitsi itsensä ja napitti mua anovasti: "Nääthän sä kuinka mä kärvistelen, oothan ylpee, annathan kivipiiran?" Agilityosuus oli tietysti ihan pala nakkii, kun ollaan käyty jo muualla kursseilla, mutta kyllä mä uskon että tollasen kakaran kanssa on ihan ok käydä perusteita pitkään. Tulee ainakin itsehillintää harjoiteltua, ja se tekee aina hyvää.

(Koska tulossa on pitkä lätinä, tässä kuvituskuvana klippi meistä edellisen agilitykurssin viimeisellä kerralla.)

Arjessa ollaan onnistuneesti jatkettu hihnakoulutusta. Helppoa se ei ole, kun yhdessä päässä hihnaa on kärsimätön koira ja toisessa kärsimätön ihminen. Koira haluaisi mennä kauheeta kyytiä kaikkiin kivoihin paikkoihin (eli minne vaan paitsi auton takaluukun lähelle), ihminen taas haluaisi että koira osaisi jo olla menemättä kauheeta kyytiä kaikkiin paikkoihin, oli ne kivoja tai ei. Pikku hiljaa tapahtuu silti edistystä, se pitää vaan pysähtyä huomaamaan. Esimerkiksi "jätä" on jo aika vahva, sillä saa Iken huomion pois jopa ohitettavasta koirasta (ainakin joskus).

Hihnakävelystä, jätä-käskystä ja ohitettavista koirista päästäänkin sitten sujuvasti valituksen aiheeseen. Eilen iltalenkillä näin jo kaukaa, että joku jää koiransa kanssa seisomaan edessäpäin. Noh, minkäs teet, ohi piti päästä ja nainenkin vain katsoa toljotti murreaan, joka makasi tasan keskellä hiekkatietä ja tuijotti intensiivisesti Ikeä. Ike pysyi vierellä, kontakti oli hyvä, ja vasta parin metrin päässä kyttäävästä pikkukoirasta Ike käänsi siihen katseensa. Annoin jätä-käskyn, Ike totteli heti, aloin kehua ja ojentaa sille namia kun se toinen piski hyökkäsi räyhäten hihnanpäähän roikkumaan. Se oli aivan tiloissa! Tietysti sen toisen omistajan oli siinä vaiheessa auttamatta liian myöhäistä toimia, mutta ei se edes yrittänyt, lässytti vaan koiralleen että mitä sinä nyt silleen, elä mussukka hauku, ja minä olin pöyristynyt. Iken huomio oli tietysti siirtynyt toiseen koiraan heti sen aloitettua riehuntansa, ja hyvin alkanut ohitus oli pannukakku. Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin ainakin Ike oli vain kiinnostunut menemään leikkimään sen räyhän kanssa, eikä esim. pelännyt tai rähissyt vastaan. Loppulenkin sitten mietinkin, että kuka aivoton olmi antaa koiransa jäädä fiksoitumaan toiseen koiraan keskelle tietä, kun tietää sen remmiräyhäksi. Jos ei jaksa kouluttaa sitä, niin siirtäisi sen sitten edes voimakeinoin sivuun ettei se pääsisi tuijottamalla nostamaan painettaan! Viisikiloisen piskin siirtämiseen ei edes suurempia voimakeinoja tarvitsisi. Pah!

Ja sitten tänään kävi toinenkin ikävä ihmiskohtaaminen. Olin kävellyt Iken kanssa parin kilsan matkan lähimpään lemmikkitarvikekauppaan, jossa on hyvät raakaruokavalikoimat. Olin saanut kerättyä ostokset innokkaasta Ikestä huolimatta, ja jopa jonottanut siten, että vallaton rakas rakkikoirani malttoi istua vieressäni. Olin päässyt kassalle ostosteni kanssa, ja puolet niistä oli jo ehditty lukea ja pakkasin niitä reppuuni. Viimeistään tässä vaiheessa minulla on yleensä jo tuskan hiki päällä, kun Ike kukkuu hihnan päässä aivotonna ilopallerona. Melkein jo huokaisin helpotuksesta, kunnes yhtäkkiä takaani paukkaa nainen suoraan kohti Ikeä, viuhtoo sille käsiään ja piipittää ihastuksissaan, käy melkein jo käsiksi mutta kääntyy sitten pois ja jatkaa asiointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siis MITÄH! Ike tietysti käy tässä vaiheessa jollain käsittämättömillä kierroksilla, sehän on sanomatta selvää. Se säntäilee ja pyörii ja haluaa taas ihan minne tahansa tekemään ihan mitä tahansa, mutta paikallaan se ei ainakaan aio olla, ja minä yritän yhdellä kädellä pitää sitä aisoissa ja toisella hoitaa ostoksia reppuun ja maksukorttia koneeseen. Korvissa soi, nihkeä hiki puskee pintaan, silmiin melkein nousee harmin kyyneleitä ja hävettää. Onneksi sentään myyjä kuiskuttaa minulle, että hänenkin mielestään tuo on ehkä ärsyttävintä mitä ihminen voi tehdä, ja ihailee mielenmalttiani kun en edes sättinyt sitä pölvästiä. Todellisuudessa tilanne tapahtui niin nopeasti, etten järkytykseltäni olisi saanutkaan siinä hetkessä suustani yhtään mitään, saatika sitten valittuja sanoja itsekeskeisyydestä, omavaltaisuudesta, piittaamattomuudesta tai muista ihastuttavista ihmisolentojen luonteenpiirteistä.

Lopuksi: jotta ei jäisi ikäviä fiiliksiä valituksesta huolimatta, niin tässä on ihana Ike!

Lääh.