Pilke silmäkulmassa: Namihaaste suoritettu!

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina liikkunut taas yksi haaste koiranomistajille ja heidän koirilleen. Näitähän nyt on ollut monenlaisia: laitetaan koira temppuilemaan videolla tai pitämään suussaan piparkakkua/nakkia/mitävaan. Tällä kertaa haaste oli piirtää makaavan koiran ääriviivat nameilla ja kutsua koira sitten pois ilman, että ääriviiva sotkeentuu. Tietysti meilläkin tartuttiin tähän! Ikelle temppu ei tuottanut vaivaa (eikä kuolaamista) ollenkaan. Se oli kuin sfinksi, vain pää liikkui kun naminasettelijaa piti seurata tiiviisti. Hienosti se hillitsi itsensä myös pois kutsuttaessa. Palkinnoksi se sai tietysti syödä namit, kun niistä oli ensin otettu kuva. Foxilla oli vaikeampaa. Se malttoi kyllä olla ottamatta nameja, kunnes ääriviivanpiirtäjä siirtyi hännän puolelle. Silloin alkoi kauheasti tehdä mieli niitä kuonon edessä olevia nameja, ja kun kiellettiin, niin pentu otti paineita ja lähti livohkaan. Ei kylläkään syönyt matkalla mitään, mikä tietysti on se hopeareunus tässä suorituksessa... no ei vaan, oli ehkä vähän liian kovat piipussa, kun mentiin kylvämään nameja selän taakse. Ehkä me vielä kokeillaan uudestaan, kun ollaan vähän harjoiteltu.

Ollaan me tehty muutakin kuin kiusattu koiria. Me ollaan esimerkiksi alettu käydä koirapuistossa molempien koirien kanssa. Ekalla kerralla puistossa oli jättipotti seuraa: neljä borzoi-narttua ja nelivuotias aussieuros. Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa jne. Borzoit oli Foxista ensin ihan että häh, sitten ihan että hei vaan, leikitäänkö. Fox oli niistä ensin että wouzaa miten isoja, sitten ihan että no joo leikitään vaan. Siellä ne juoksi peräkanaa ympäri puistoa, mitä nyt Fox välillä tuiskahteli nurin äkkikäännöksissä. Oli muuten likainen ja väsynyt pentu kun päästiin kotiin!

Östersundomin koirametsässä käytiin etsimässä viimeiset lumenrippeet. Siellä oli vauhdikasta. On se kätevää, kun Ikellä on nykyään etäpaikannin, joka kimeällä haukulla ilmoittaa, että taas se isoveikka viilettää. Niin, kyllä vaan. Foxia ketuttaa kun se ei pysy perässä. (Ei se kyllä paljon enää jää jälkeen!)

Ulkona vapaana viilettäessään Ike ei tosiaan hirveästi malta jäädä leikkimään pikkupennun kanssa. Täysiä pinkominen on vaan niin siistiä! Välillä lipsahtaa hepuloinnin puolelle, ja silloin Foxia alkaa hirvittää - Ike nimittäin tekee hepulissa äkkiryntäyksiä päin, päälle ja yli, eikä Fox kohta enää edes tajua missä mennään.

Kun lumet olivat pääosin sulaneet, Ike pääsi taas paremmin frisbeetouhuihin. Eihän lumi olisi Ikeä haitannut, mutta kun kiekot kastuvat a) lumesta ja b) kuolasta, niin myös heittäjän käsineet kastuvat, ja kohta on sormet niin kohmeessa ettei heittelystä tule mitään. Myös aikainen auringonlasku yhdistettynä säännölliseen päivätyöhön asetti haasteita talvella. Mutta nyt vihdoin päästiin taas revittelemään oikein kunnolla. Ike oli onnensa kukkuloilla! Se on selvästi kehittynyt: lukee kiekon lentorataa tarkemmin, ottaa hallittuja koppeja, irtoaa käskystä pitkälle ja tekee hienoja sarjakoppeja. Ehkä omistajan heittotekniikkakin on kehittynyt. Köh...

Suurimman osan frisbeetreenistä Ike keskittyi oikein mallikkaasti, mutta pieni episodi toki nähtiin - onhan kyseessä Ike I Äässiäinen. Pellon toisella reunalla oli kaksi muuta koiraa omistajineen ulkoilemassa. Yksi niistä lähti pinkomaan ties sun minne, omistaja vislasi ja huusi sitä takaisin, ja näin oli Iken mielenkiinto herännyt. Ennen kuin ehdin henkeä vetää, oli Ipana rynnistänyt täyteen vauhtiin kohti niitä toisia koiria. Eikä kääntynyt takaisin ennen kuin oli käynyt läheltä katsomassa (mutta ei leikkimässä, nuuskimassa tai rähisemässä, huom huom!). Sitten se kyllä tuli tuulispäänä takaisin. Palkittiin totta kai, mutta otettiin hetkeksi takaisin liekaan rauhoittumaan. Ike ei tosin tainnut tajuta syy-yhteyttä.